"Sano minulle, minkätähden sinä aina olet niin toisenlainen minua kohtaan, kun Pilgrim on läsnä. Onko teillä keskenänne mitään erikoista?"
"Minä otan vaikka myrkkyä sisään, jos en sinulle täyttä totta puhu", vastasi Anni ja tarttui Lentsin lasiin ja maistoi siitä, vaikka Lents kyllä manasi: "sinun ei tarvitse vannoa, minä en vannomista siedä". Anni jatkoi: "Jos kaikki ihmiset vaan olisivat semmoisia, kuin sinä olet, ei tarvitsisi mailmassa valalla vakuuttaa mitään. Näetkös, Pilgrim ja minä, me emme muuta tee, kuin pilkkaamme alinomaa toinen toistamme ja sanomme pistopuheita. Mutta hän ei kuitenkaan oikein tunne luontoani. Ja sitte, kun sinä olet läsnä, nuo pilapuheet ja narrivehkeet eivät ollenkaan minua hauskuta. Mutta nyt sinunkin pitää lupaaman minulle jotakin. Ole aina semmoinen kuin olet! Jos sinulla on minusta tutkittavaa mitään, olkoon se mitä hyvänsä, älä kysy keneltäkään, paitsi minulta itse; lupaa se minulle ja anna minulle kättä päälle!"
He löivät kättä, ja Anni jatkoi haikean-suloisesti puhettansa: "Minä olen ravintolan-tytär eikä minulla ole niin hyviä päiviä, kuin muilla talontyttärillä. Heidän luona ei käy ken hyvänsä, jolle aina täytyy olla makoiset sanat ja vastaukset valmiina. Senpä tähden minä usein lavertelen, kun vaan taidan, mutta minä en sentään aina ole semmoinen, joksi itseni teen. Sinulle saatan sitä sanoa, ja sinulle sen sanon. Minun kyllä olisi monesti siitä syystä pahakin olla, mutta leikkiä lyöden saa surunkin lentämään tiehensä".
"Enpä minä sitä olisi uskonut, en ikipäivinäni uskonut, että yksikään surullinen ajatus olisi sieluusi tungennut. Minä olen aina luullut sinun olevasi kaiket päivät iloinen kuin lintu".
"Kyllä iloisuus onkin minusta mieluisampi", sanoi Anni, ja hänen muotonsa muuttui äkkiä ihan toiseksi. "Minä en suvaitse surullista soitantoa lainkaan. En, vaan tämä: 'Hei kaunihilta kuuluu, ja suloiselta soi!' se on laulua, se, se on hupaista, ja sen mukaan sopii vaikka tanssia".
Puhetta jatkettiin vieläkin musikista ja tänäpänä lähetetystä soittovärkistä. Lents puhui mielellänsä ja paljon siitä, kuinka hän ajatuksissaan piti taikahuilulle seuraa pitkällä matkalla. Hän olisi mielellään huutamassa kaikille kuljettajille, vuurmanneille ja merimiehille: pitäkää vaari! Paha se, etteivät voineet kuulla, mikä laatikoissa on kätkettynä!
Lents ei vielä ikipäivinään ollut ravintolassa viimeiseksi viipynyt niinkuin tänäpänä, eikä hänellä vieläkään ollut pienintäkään halua nousemaan ylös ja lähtemään kotiin. Suuri seinäkello huoneessa löi lyömistään lujaa ja manaten, ja luodit vierivät alas kuin äristen, vaan Lents ei sitä kuullut. Leijonan isäntä oli jäänyt huoneesen, koska emäntä oli mennyt levolle. Hän luki sanomiansa toisessa pöydässä, nousi ylös, antoi Annille viittauksen päättää päivän työ, vaan Anni ei suinkaan sitä huomannut, koska hän innokkaasti puhetta jatkoi. Leijonan isäntä sammutti kynttilänsä, niin että kolisi, vaan kumpikaan sitä ei kuullut eikä nähnyt. Hän käveli ylös ja alas huoneessa, että saappaat narisivat; Lents ei ollut siitä millään. Semmoista ei ollut ennen ikinä tapahtunut, ettei olisi oltu huomaavinaan Leijonan isännän läsnä-oloa. Hän lyötti taskukelloansakin, eikä Lents sitäkään hoksannut. Viimein — Leijonan isännän ei tarvitse kenenkään tähden panna pakkoa päällensä — viimein hän puhkesi sanomaan: "Lents, jos mielit olla täällä yli yön, tahdon sinulle näyttää eri kamarin".
Lents kavahti seisoalle ja antoi Annille kättä. Hän olisi mielellään kurottanut kätensä Leijonan isännällekin, mutta sitähän ei sovi tehdä, ellei isäntä itse ensin tarjoo.
Äänetönnä ja punniten kaikenlaisia ajatuksia päässään Lents nyt lähti kotiinpäin.