Leijona, kettu ja harakka.
Ensimmäisinä talvikuukausina ja ensimmäisinä kevätkuukausina oli Morgenhaldessa kaikkein hauskin oltava koko paikkakunnassa. Vanhalla Lents-vainaalla oli oikein, kun hän sanoi: minun huoneessani ja minun niitylläni iloitsee aamun aurinko koko päivän. Lämmittää ei tarvinnut puolipäivään saakka muuta kuin hiukan. Pienessä kasvitarhassa huoneitten takana kukoisti kukkasia sittekin, kuin ei niitä muissa paikoin enää ollut nähtävänä, ja siellä ne putkahtivat näkyviin jo silloin kun maa kaikissa paikoin vielä oli paljas. Mutta tämä kasvitarha onkin niin suojassa kuin asuinhuone, ja siellä kasvoi jotakin koko paikkakunnalla harvinaista, nimittäin viljelty kastanjapuu, jota kuitenkin oravat ja pähkinähakkiset likisessä metsässä kävivät harmittavan lailla tervehtimässä. Huoneet suojelivat kasvitarhaa yhdeltä puolen, kuitenkaan estämättä aurinkoa paistamasta sinne kello kymmenestä alkain. Ja sitte tuo valmis metsäkin, joka kasvoi huoneen takana jyrkästi kohoavalla vuorella, näytti kuin olisi sillä ollut erinomaista iloa tuosta pienestä kasvitarhasta huoneen takana. Se oli asettanut kaksi vahvimmista valkoperäsistään ikäänkuin vartioitsemaan talon porttia.
Jos kylässä olisi ollut enemmän jaloittelioita, he varmaankin olisivat noina talven ensimmäisinä kolkkoina kuukausina usein menneet kävelemään sitä tietä, joka vuorinurmikkoa ylöspäin vie Lentsin huoneitten ohitse metsään ja sieltä takasin yli vuoren harjun. Mutta kylässä ei ollut muita jaloittelioita kuin yksi ainoa vaan, eli oikiammin heitä oli kaksi, nimittäin Petrovitsch ja hänen koiransa, tuo poju. Joka päivä Petrovitsch ennen päivällistä hankki itselleen hyvää ruokahalua siten, että hän käveli juuri tätä tietä nurmikon poikki, huoneitten ohitse ja harjun yli, Poju puolestansa näillä retkillä liikutti käpälöitään kaksi kolme vertaa enemmän, sillä se aina juoksi ylös ja alas siinä vuoren rotkossa, joka oikealla puolen Lentsin huonetta juoksee alas laksoon. Tämä virranjuova oli nyt kuivilla, mutta keväisin ja syksyisin vesi siinä juoksi vahvasti. Petrovitsch kohteli koiraansa erinomaisen ystävällisesti, ja ollessaan oikein ihastuksissansa kutsui hän koiraa myös "pojaksensa." Petrovitsch oli ulkomailta palannut rikkaana miehenä; hänen tavaransa laskettiin paikkakunnalla tietysti kolme kertaa korkeammaksi, kuin se oikeastaan oli, mutta olihan sitä riittävän tarpeeksi, mitä hän todella oli kotiin tuonut. Ikävä kotiin, joka ei koskaan anna Ylisaksalaista eikä vuorimaan lasta ylen, vaan pakoittaa häntä palaamaan takasin kotiinsa, se myös oli palauttanut Petrovitschinkin vanhoilla päivillänsä kotipaikkaan, jossa hän nyt omaan laatuunsa vietti hauskoja elämänpäiviä. Hänen iloisin aikansa oli sydänsuvella, silloin kun kauppiaat kaikilta mailman ääriltä tänne kokoontuivat. Silloin Leijonan ravintolassa kuultiin puhuttavan saksaa, italialaista, englanninkieltä, ryssää ja hollantilaista, ja näitten kielien sekaan samat ihmiset, jotka niihin olivat harjaantuneet, väliin laskivat puhdasta Schwarzwaldin saksaa. Silloin oli Petrovitschin etsikkopäivät, ja hän eli kuin uudestaan ylös, kun hän sai tilaisuuden vielä kerran puhua spanian kieltä ja ryssää. Sen siaan kuin hän muutoin määrätyllä ajalla lähti Leijonan ravintolasta, hän tällöin viipyi siellä useasti päivät kadoksiin, puoliyöhönkin. Ja sitte kun markkinat olivat ohitse, ja hän jäi ypi yksistään, oli hänellä ison aikaa jälkeenpäin suurta hupaa siitä, kun ajatuksissaan koitti laskea, kuinka kaukana markkinavieraat, ja varsinkin ne, jotka matkustivat Tonavan suun puoleen, milloin minäkin hetkenä olivat.
Petrovitsch jännitti koko paikkakunnan mielet puoleensa. Semmoinen puhe kävi, että Petrovitsch, vaikka hän tosin ei itse pitänyt siitä mitään suurta ääntä, aikoi koko paikkakunnalle perustaa jonkun suuren armeliaan laitoksen. Jokainoa kamari siinä suuressa talossa, jonka hän oli itselleen rakennuttanut, oli varustettu uunilla, joka osoitti, että hän talostansa aikoi laitosta vanhoille saamattomille työmiehille, mutta kun hänen kanssaan tästä asiasta otti puheeksi, hän ei siihen vastannut myöntämällä eikä kieltämällä. Hänen ainoan perillisensä mieltä niinikään kiihotettiin, sillä se tietysti pidettiin selvänä asiana, että Petrovitsch jättäisi jälkeensä hänellekin riittävän osan, mutta Lents ei koskaan pitänyt tästä peristä lukua. Hän osoitti sedällensä sitä kunniaa, jota hänen tuli osoittaa; muussa kaikessa hän oli mies omasta kohden pitämään itsestänsä murhetta. Hän antoi oppipoikansa pitää hyvässä kunnossa tien, jota setä mielellään käveli, vaan ei hän itse eikä Petrovitschkaan puhunut asiasta sanaakaan. Kun hanhet ja kanat puolipäivän aikaan kaakottivat ja koira kuului haukkuvan, oli se merkki, että Petrovitsch tuolla tuli. Lents tervehti akkunata, jossa hän istui työllänsä; setä kiitti ja meni. Lents ei koskaan käynyt setää tervehtämässä hänen kodissaan, eikä setäkään käynyt hänen luonansa.
Eräänä päivänä setä pysähtyi seisomaan akkunan alle, ja koirakin näytti arvaavan herransa ajatukset; se muutoin tavallisesti vainosi Lentsin kanoja ainoastaan kasvitarhan aitaukselle, tytyen siihen, että sai ne kaakottaen lentämään yli aidan ja aina sitte palasi hyvillä mielin herransa luo, niin se nyt tänään vainosi kanoja kasvitarhaan ja aina huoneesen asti, kunnes pääsivät sinne Maisun turviin. Petrovitsch nyt tänäpänä torui toden takaa koiraansa ja meni kuin menikin ohitse, ajatellen itsekseen: Lents tulkoon itse sinun luoksesi, ja parempi se on, etten ollenkaan hänestä huoli, ja niinpian kuin vaan sekaantuu ihmisiin, ei heiltä enää saa pahaakaan rauhaa. Sitte on aina ajateltava tekeekö hän nyt sitä? taikka tekeekö hän nyt tuota? — Ei häntä! ei ollenkaan! Mitä minuun koskee kukaan ihminen mailmassa! — Kuitenkaan hän ei saanut oltua ajattelematta: kuinkahan tuon metsäasian laita oikein on? Olihan Leijonan emäntä tänäpänä päivällisaterialla istunut hänen viereensä ja sitte kun ensin oli puhunut yhtä ja toista, vihdoin ruvennut, niinkuin mitään tarkoittamatta, häntä kiittämään siitä, että hän noin joka päivä oli hiljakseen kävelemässä; se piti hänen terveenä ja siten hän tulisi sadan vuoden vahaksi ja siltä se jo päältä nähdenkin näytti. Sen hän hänelle sydämmestään soikin, hän kun aikanaan oli nähnyt paljon vaivaa, hän siis nyt ansaitsikin sen, että hänen hyvin kävi. Petrovitsch oli viisas kyllä ymmärtämään, että noitten sanojen takana jotakin muuta oli kätkettynä; Petrovitschillä ehkä ei ollut niin väärin, kun luuli Leijonan emännän sen vuoksi olevan noin ystävällisen kohtelias, että hänellä oli joku aikomus Petrovitschin veljen pojan suhteen. Siitä emäntä kuitenkaan ei hiiskunut mitään. Hän vaan vielä toistamiseen otti nuo kävelymatkat puheeksensa ja sanoi, kuinka sopivaa se olisi, että Petrovitsch ostaisi hänen mieheltään tuon ihanan Spannrenten metsän Morgenhalden vieressä; miehensä luultavasti ei siitä mielellään luopuisi eikä hän ylipäin tietänytkään, luopuisiko hän siitä ollenkaan, mutta hän itsepuolestansa soisi sen hyvän, että sitte saisi joka päivä kävellä omassa metsässään, sehän olisi vielä hauskuttavampaa. Petrovitsch kiitti tuosta ylenmäärin hellätuntoisesta huomaavaisuudesta ja sanoi lopullisesti menevänsä yhtä halukkaasti toisenkin metsään kävelemään: hänellä päinvastoin siinä tapauksessa ei ollut yhtään harmiakaan, jos hän tapaisi metsänvarkaita, ja semmoinen harmistuminen ei tekisi hyvää ennen päivällistä.
Leijonan emäntä naurahti ylen älykästä naurua ja arveli niin, että jos ken hyvänsä oli aprikoinnut jotakin vaikka kuinka sukkelaa. Petrovitsch sentäänkin aina oli sukkelampi. Hän kiitti toistamiseen, ja molemmat olivat oikein makoisia ystäviä, vielä makoisempia kuin se sokerinpalanen olikaan, jonka Petrovitsch hippeistä pisti taskuunsa.
Nyt oli tänäpänä Petrovitschin päähän pistänyt, että metsänosto olisi Lentsille kelpo kauppa, jos sen ostaisi kolmannen kautta, sillä häneltä itseltään Leijonan isäntä vaatisi liian korkean hintaa. Se nyt se olikin, josta hänellä olisi ollut puhumista, mutta josta hän kuitenkin luopui, koska hänen jalo peri-aatteensa oli, ettei sekaantua yhteenkään ihmiseen. Johan siinäkin oli vähän liikaa, että hän senkin verran otti asiaan kiini. Hän huomasi sen, että nousu vuorelle tänäpänä tuntui hänelle paljon raskaammalta; sillä vuorelle noustessa ei saa lainkaan ajatella, ei ollenkaan ajatella mitään, ei muuta kuin hengittää hyvin. Koirallensa, joka juoksenteli myyrän perään, vaikka valmis, lämmin ruoka sitä odotti, Petrovitsch komensi: tule tänne! Tyhmä rahjus, mitä sinuun myyrä koskee? Anna myyrän kaivaa! Kun koira sitte käveli aivan hänen rinnallaan, hän taas komensi: taappäin! Nyt koira käveli hänen perässänsä, ja näin hän oli karkoittanut kaikki tarpeettomat ajatukset taaksensa; hänen ei tehnyt mieli tietää mistään mitään eikä hänen levollista elämäänsä mikään saanut häiritä.
Leijonan ravintolassa Petrovitsch tapasi koko perheen pahoilla mielin. Emäntä oli sanonut miehellensä, että hän oli Petrovitschille tarjonnut Morgenhalden vieressä olevan metsän, mutta hänen ei huolivan siitä. Isäntä oli kovasti suuttunut tuosta malttamattomasta liehakoitsemuksesta, ja sanoi lopuksi: "Nyt Petrovitsch vissiinkin levittää sen huhun, että minä tarvitsen rahaa".
"Olethan sinä sanonut olevasi rahan tarpeessa", vastasi emäntä nuristen.
"Mutta minä en tarvitse sinua välittäjäksi. Minä vaan en tahtoisi nykyisellä rahakursilla myydä arvopapereitani!" huusi Leijonan isäntä tavattoman lujaa, juuri kun Petrovitsch tuli sisään. Tämäpä veti suunsa mieleiseen nauruun ja ajatteli itsekseen: koska sinä noin huudat ja kerskaat, sinä olet kuin oletkin rahan tarpeessa. Kun oltiin pöytään istumaisillaan, toi kirjeenkuljettaja useita kirjoja ja niitten joukossa muutamia vakuutettuja rahakirjeitäkin. Leijonan isäntä todisti ne ottaneensa vastaan, vaan ei aukaissut kirjeitä, istui vaan pöytään ja toisti lujaa saman, jonka hän jo monta kertaa ennen oli sanonut: "Minä en lue koskaan kirjeitä ennen ateriaa; olkoot hyviä taikka harmittavia, ne aina pilaavat ruokahalun. Minun lepoani ei saa rautatietkään häiritä".