Leijonan emäntä rauhoitti kiihoittunutta Maisua, joka milloin nousi seisoalleen, milloin istui alas, milloin nosti kätensä taivaasen päin, milloin taas pani ne hiljakseen ristiin. Hyvitellen hän teroitti Maisun mieleen, että hän oikein näyttäisi älyänsä eikä ilmaisisi Lentsille, että Annin äiti häntä suosi. Hän antoi Maijulle vielä senkin viisaan neuvon, että hän ylipäin puhuisi halveksimalla kaikista muista tytöistä, se tahtoo sanoa, varoittaisi Lentsiä jokainoasta, mutta tuskin mainitsisi Annista mitään; "näetkös", lopetti Leijonan emäntä, "sillä lailla täytyy hiukkasen teeskennellä, ja kuuluuhan sananlaskussa: ei tarvitse salamaa sormin näyttää".
Maisu teki ehtimän takaa menoa, muttei siitä tullut sen enempää. Viimein hän sai oveen kiini, heitti vielä hyvästijättöä suurelle kaapille, ja hänen muotonsa sanoi: sinä tulet ennen pitkää meille. Hän nyykytti jokaiselle huonekalulle: te kaikki kuulutte meille, ja minä se olen, joka teitä sinne saatan… Hänen menonsa kotiin kävi kuin olisi kaikki nuo kauniit liinavaatteet muuttuneet purjeiksi ja kuljettaneet häntä tuiman syksytuulen vallassa vuorelle.
Mutta Anni sanoi ravintolan tarjoilupöydän takaa äidillensä:
"Äiti, minkätähden tuota vanhaa hassahtanutta noin hyväilette? Jos siinä on jotain täyttä totta, täytyy hänenkin luonansa käydä kunniaterveisillä, ja ellei käydä, hän poraa ja parkuu kiittämättömyydestä. Ja mikä pakko teillä on tuota tekemään?"
"Älä huoli olla kuin et olisi tietävinäsi mitään. Hyvinhän se on tarpeellista, ettäs tulet turvatuksi".
"Minä en ole olevinani enkä tiedä mitään. Ettehän ennenkään ole piitannut Lentsistä mitään; minkätähden nyt sitte piittaatte?"
Äiti katseli Annia suurin silmin. Eiköhän tuo kielekäs todellakaan aavistanut mitään? Äiti vastasi vaan: "Nyt on asian laita toinen; nyt on Lents yksinänsä, ja hänellä on talo täynnä tavaraa. Mutta anoppimuorille en olisi sinua laskenut". Hän lähti huoneesta ulos, ajatellen itsekseen: jos sinä aivot vilpistellä, minäkin teen samaa sinulle.
Morgenhaldessa Maisu askaroitsi ja hääräsi aina naurussa-suin, ja nauru-suin hän soimasi kaikkia tyttöjä, soimasi tohtorin tyttäriä, soimasi voutitalokkaan Katriinaa, mutta ei hiiskunut Annista sanaakaan, puhui vaan tavattoman paljosta liinavaatteesta ja kelpo-ihmisistä. Lents arveli, että vanha-piika yksinäisyydessään rupesi käymään sekamieliseksi; Maisu kuitenkin teki askareitansa hiljakseen, vaikka oli lystikkäämpi kuin ennen, ja yhtä tytyväinen itseensä Lentskin oli työllänsä eikä hän isoon aikaan käynyt kylässä.
VIIDESTOISTA LUKU.
Nuorten sydämmet vihkiäisien jälkeen.