Vihkiäisten jälleen Lents erosi hääväestä ja meni yksistänsä kotiin. Kohta kirkkopihan aitauksella häntä tuttava tervehti: se oli voutitalokkaan Katriina, joka siinä seisoi erään pulskan pojan vieressä, vaatteista päättäen se oli joku talollisen poika naapurilaksosta; — ja Katriina punehtui, kun Lents katsoi tuijotti häneen ja meni menoaan. Vähän edempänä tervehti Lents kohteliaasti, nostaen hattuansa. Siinä käveli tiellä tohtorin molemmat vanhemmat tyttäret, ja heillä oli kauniit, pauloilla kiinitettävät puolisaappaat jaloissa, joita eivät taitaneet salata sateisen ilman tähden.
"Me olemme arvelleet teidän lähteneen ulkomaille", sanoi tuo rohkiampi
Bertha.
"Ei, yhtä päätä minä kotona olen", vastasi Lents.
"Niinkuin mekin olemme", jatkoi Bertha. Lents oli ääneti.
"Onko teillä taas joku suuri, uusi teos tekeillä?" kysyi Amanda.
"On uusi, ja on vanha. Semmoista työtä kuin meidän työmme on, yhä kestää lakkaamatta".
"Eikö se ole kovin rasittavaa, noin alinomainen työnteko?" kysyi Amanda taas.
"Ei ollenkaan: minä en tietäisi, miten muutoin saisin aikani kulumaan".
"Te kellosepät", sanoi Bertha nyt leikillänsä, "teidän pitää aina oleman ihan kuin kellonneki käymään vedettynä".
"Ja te olette kuin kellonavain, jota vetää", vastasi Lents reippaasti.
Oikeastaan hän olisi sanonut jotain muuta, mutta ei saanut sanoja.