"Älä nyt kumminkaan ole noin surullinen", rukoili Anni sydämmellisellä äänellä. "Minä kyllä pidän kuvaa kunniassa ja minä kohta ripustan sen vuoteeni yli. Nyt et enää ole surullinen, eikö niin? Sinä olet tänään ollut niin armas, ja tiedät, että minä, kuvaa katsellessani, kuitenkin paremmin muistuttelen äitiäsikin".
Niinkuin Lentsin koko ruumista pitkin nyt värähteli varikuuma ja jääkylmä vuoroitellen, niin Annikin taisi häntä mielensä mukaan milloin saattaa korkeimpaan autuuteen, milloin solvaista kuolemaan saakka.
Näin kului viikkoja, kuukausia. Mutta sentään ilo enemmän vallitsi heidän välillään, sillä Anniin oli tullut semmoinen helleys, jota ei kukaan ennen olisi hänestä uskonut. Yksin Pilgrimkin tuli eräänä päivänä Lentsin luo ja sanoi: "Muut ihmiset ovat onnelliset, kun havaitsevat olleensa viisaita, minua taas ilahuttaa se, että olen ollut tyhmä".
"No, kuinka niin?"
"Ei koskaan opi tyttöä oikein tuntemaan. Annissa on sentäänkin jotain, joka saattaa tehdä sinut oikein onnelliseksi. Kenties se on varsin hyvin, ettei hän ole noin herkkätuntoinen ja noin haaveksivainen kuin sinä".
"Minä kiitän sinua. Jumalan kiitos, että olemme tulleet niin pitkälle", huudahti Lents.
Molemmat ystävät löivät kättä ja pitivät ison aikaa käsiään yhdessä.
YHDESKOLMATTA LUKU.
Suuret häät, joista jää karkea kannikka jälille.
Morgenhalden Lents viettää häitä!