"Olethan sinä jo lahjoittanut minulle äitini kuvan".
"Se ei ole sanottavan mitään. Minä hyvin tiedän kuinka se olisi tehtävä, vaan en osaa. Ei, Lents, minä olen hääpäiväksesi lahjoittanut itselleni jotain, sillä, katsopas, tämän paperin avulla tässä olen Siegfried sadussa, jonka olemme joskus lukeneet yhdessä. Nyt olen varustettu teräskalvolla, jota mikään pisto ei puhkaise".
"Mikä se semmoinen paperi on?"
"Se on elinkorko-todistus. Kuudenkymmenen vanhasta alkaen saan vuosittain sata guldenia elinkorkoa, ja siksi kuin niin vanhaksi tulen minä kyllä jollakin lailla itseni höystän. Ja sitte kun en enää tule yksistäni toimeen, sinun täytyy laittaa minulle joku nurkka talossasi, joku lämmin loukko uunin takana, ja siellä minä sitten leikittelen lastesi kanssa, ja kun minä heille kaavoja piirustan, he kyllä huomaavat ne oikeiksi. — Paljon olen saanut tunata ennen kun sain ensimmäiset rahapanokseni kokoon. Minulla on sen verran varoja, että tulen toimeen, mutta se vaan on tyhmästi, ettei tahdo jäädä liikenemään. Sentähden olen totuttanut itseäni olemaan suurusta syömättä. Leijonan isäntä on huomannut minun syöväni suurusta ja päivällistä yht'aikaa — ja sillä lailla olen sentään saanut säästöjä. Sitte on vuoro vieraantua päivällisestä ja näin vähitellen koko elämästä. Olisihan se oivallista, jos vähitellen taitaisi panna kaikki akkunan luukut kiini ja sitte hyvästi mailma".
Näin haastellen Pilgrim auttoi Lentsiä pukeutumaan hänen vaatteisinsa, ihka uusiin kiireestä kantapäähän, ja hän kiitti ystäväänsä siitä, että hän nyt oli saattanut hänenkin kiinteäksi mieheksi ja tiesi sen ohessa kertoa, kuinka kaikki elinkorkolaitoksen jäsenet olivat kuin yksi ainoa perhe, kuitenkin sillä eroituksella, etteivät onnitelleet toinen toisiansa syntymäpäivillä; sitä eivät kuitenkaan tehneet pahuuttaan, vaan sen tähden, etteivät toinen toisiansa tunteneet.
Pilgrimin päässä oli kokonainen tilastollinen tietotaulu elinkorkolaitoksista, ja nyt hän purkasi kaikki tietonsa, ettei Lents joutuisi ylenpalttiseen mielenliikutukseen.
Kun Lents oli täydessä juhlapuvussa, tuli Petrovitschkin itsepasillaan niinkuin morsiussaattajaksi. Koirankurisella katsannolla ja ikäänkuin salavihkaa hän sanoi: "Minulta sinä Lents et saa mitään häälahjaa, ja sinä kyllä tiedät, minkätähden niin; mutta aikanaan sitä sinulta ei suinkaan puutu". Viekoittelemalla että Lentsistä tulisi hänen pääperillisensä — jota hän ei kuitenkaan koskaan sanonut varsin suoraan — taisi Petrovitsch olla päävieraana hääpidoissa. Hänen mieleensä varsin olikin saada istua keskikohdalla, josta hänen sopi nähdä koko kemut ympärillänsä ja itsekseen ajatella: minun avaimeni on taskussani, ja kotona on minulla tulen kestävä rahakaappi. — Se oli ihan hänen mielensä mukaan. Kaksi semmoista hauskaa päivää teki oikein hyvää talven yksitoikkoisessa elämässä.
Leijonan isäntä piti tänäpänä apostolillisen päänsä tavallista korkeemmalla. Hän loisti ilosta ja samassa hän alinomaa silitteli hiljan ajettua leukaansa.
Musiikia ja laukauksia ja riemuhuutoja kajahteli kaikuvasti tänä kirkkaana ja raikkaana talvipäivänä, kun kirkkoon lähdettiin. Ei kirkkoon mahtunut kaikki uuteliaat ja osan ottajat. Kirkon mäellä seisoi kumminkin yhtä paljon väkeä kuin sisässäkin oli. Pappi piti erinomaisen saarnan. Ei se ollut valikoittu vanhoista varoista, joita mieliksi sovitellaan niinkuin lainavaatteita, vaan se istui ruumista myöten. Hän puhui tehokkaasti kodon kunniasta, avioväen yhteisestä kunniasta: lapsi perii vanhempainsa kunnian, mutta jos lapsesta tulee huono ihminen, voivat vanhemmat itsiänsä Jumalan ja ihmisten edessä puhdistaa ja sanoa: me olemme tehneet, mitä meihin kuuluu, enempää emme ole voineet tehdä. Lapsi, jolla ei ole vanhempia, voipi ansaita itselleen kunniaa, hän elää niinkuin itsekseen; veli ottaa osaa veljensä kunniaan, hän toki saattaa myös siitä eritä elämänsä tiellä. Mutta toista on avioväen kunnian. Heissä käy sanan sulimmassa merkityksessä toteen lause: mies ja vaimo, ne kaksi, tulevat yhdeksi lihaksi. Yksimielisyys on heidän kesken yksi ainoa mieli. Mutta jos toinen taikka toinen erikseen etsii kunniaa ja sitä tekee toisen kustannukselle, siitä seuraa eripuraisuus, kadotus, iankaikkinen kuolema. Se on pyhä sääntö se, että vaimo pitää omaksensa ristimä-nimensä, mutta saa liikanimen mieheltä; hän kantaa miehensä nimen, miehensä kunnian. — Pappi kiitti nyt molempien, alttarin edessä seisovien, hyviä avuja; Lentsiä hän tosin kiitti hiukan enemmän, mutta Annikin sai runsaan osansa, ja vielä hän varoitti, ettei kukaan ihminen hyvillä avuillansa ylpeilisi, eikä itsestään toista tuomitsisi taikka arvostelisi, ei toimelias saamatonta eikä saamaton toimeliasta, muistutti sitte, ettei avioliitto ole ainoastaan maallisien tavarain yhteisyys, niinkuin vaan lait säätävät, vaan myös ikuisien mailman lakien mukaan hengellisienkin aarteiden yhteisyys, joten ei enää ole puhetta toinen toisensa omasta, vaan sanotaan: kaikki on meidän yhteistä, ja taas toisaalta katsoen, se ei ole meillekään yksin kuuluvaa, vaan se kuuluu koko mailmallekin, se kuuluu Jumalalle. —
Sitte pappi rupesi ylimalkaan, vaikka se oli sopivaa jokaiselle erityisesti, julki tunnokkaasti puhumaan ystävienkin huolista, kuinka heidän mielestään se voisi käydä mahdolliseksi, että kaksi luonteeltaan ja elintavoiltaan niin erilaista ihmistä taitaisi tästedes viihtyä rauhaisessa sovinnollisessa yhteydessä.