Pilgrim, joka laulajain kanssa istui ylähällä, nyykytti päätänsä laulun-johtajalle, joka yksimielisesti vastasi viittauksella. Faller ei nostanut päätänsäkään ylös, hän piti kättään molempien silmäinsä edessä ja ajatteli itsekseen: Melkein noin sinäkin Annille puhuit, vaan ei ole tietoa, mitä hän papille antaisi takaisin, jos hän vaan uskaltaisi suutansa avata! Mutta yhtä minä sinua, armas Jumala, rukoilen, olethan sinä niin monta ihmettä mailmassa tehnyt, te'e meille nytkin se, että istutat morsiamen sydämmeen hyvänsuopia ajatuksia ja johdatat hyviä sanoja hänen huulilleen tuon kernon, tuon uskollisen Lentsin hyväksi…
Voimakkaammin ei kenenkään ääni kuulunut, kuin Fallerin, kun hän vihkiäisien jälkeen yhtyi laulamaan. Laulun-johtaja viittoi hänelle, että hän pitäisi vahvalla baasillansa vähän määrää, sillä tenori-ääni oli liian heikko, kun Lents puuttui, mutta Faller ei malttanut, vaan hänen raikas ja mahtava äänensä voitti urut ja laulukumppanit.
Kun vihkiäiset olivat ohitse, oli sillä osalla vaimoväestä, jolla oli ollut onni niitä näkemään ja kuulemaan, paljon kerrottavaa ulkona seisoville; ei ikipäivinä oltu nähty yljän niin kovasti itkevän, ei koskaan semmoista ole miehestä kuultukaan. Tosin kyllä pappi sydämmen pohjasta oli saarnannut, varsinkin siinä paikassa, kun hän rukoili Lentsin vanhemmilta heidän siunaustansa, ja silloin Lents oli niin korkeasti nyyhkinyt ja itkenyt, että hän luultiin vallan pakahtuvan, ja koko kirkkoväki myöskin itki. Nyt ulkona seisojatkin itkivät; he olivat samoin kuin muutkin tulleet vihkiäisiin, ja heidänkin piti saaman osansa kaikesta, niin itkusta kuin huvistakin. Miesväki puolestansa sanoi ulko-seurakuntalaisille: "Eikö ole tosi, ettei toista semmoista pappia muissa kylissä löydy? Sanat tulevat hänen suustansa niin puhtaasti ja oikoisesti, eikä hän niistä nosta mitään suurta melua, vaan tuntuu ihan niin kuin hän keskustelisi kaikesta jokaisen kanssa. Niin vaan, sitä meidän pappiamme!"
Saarnan varsinaisesta sisällöstä ei vaimoväki eikä miesväkikään puhuneet sen enempää.
Kun Lents tuli ulos kirkosta hänen oikealla puolella käveli Petrovitsch, ja vasemmalla puolen Leijonan emäntä — lähestyi häntä vanha Fallerin leski ja sanoi: "Minä olen pitänyt sanani; sinun äiti-vainajasi vaatteet ovat olleet ylläni kirkossa, eikä hän olisi edestäsi sydämmellisemmästi voinut rukoilla kuin minä".
Lents ei saanut vastattua, kun Leijonan isäntä samassa rupesi morkkaamaan Fallerin leskeä siitä, että hän ensimmäiseksi tuli ylkää vastaan. Hän tosin kyllä torui tuota taikauskoa, jonka mukaan ensiksi puhutteleva vanha eukko ei ennusta mitään hyvää, vaan kuitenkin hän nyt huusi esiin erään nuoren kauniin pojan antamaan ensiksi Lentsille kättä.
Tästä pitäen vasta oikein huvitusta alkoi. Ei ollut kuulemistakaan, että yksikään ihmissilmä olisi kyyneliä vuodattanut.
Kun Lents sitte häähuoneissa antoi kälyillensä kättä ja syleili sekä suuteli lankojansa, ja kun sitte tohtori ynnä hänen tyttärensäkin — olihan se heiltä hyvin tehty, että tulivat häihin — sekä yksi toisensa perään tuli ja meni toivottaen onnea, koko tänä aikana Anni istui tuolilla ja piteli hienoa valkoista harsoa silmillään, ja Lents sanoi monta kertaa: "Että minä vihkiäisissä niin kovin itkin, siihen minä en voinut mitään, ja sinä tiedät, kuinka onnellinen minä olen. Ja nyt pitäkäämme lujasti ja uskollisesti kiini siitä, että meidän kunniamme tästedes on yhteinen, ja meidän kumpaisemme kunnia on Jumalan avulla rinnatusten varttuva. Kun täten näen, kuinka sinä perhettäni kartutat, minä en koskaan sitä tekoasi unohda. Nämä kyyneleet ovat Jumalan avulla viimeiset, joita yhdessä vuodatamme. Ota hansikat käsistäsi pois, ei minunkaan käsissäni niitä enää ole".
Anni pudisti päätänsä kieltäen, mutta ei sanonut sanaakaan.
"Aterialle! Aterialle! Aterialle!" kajahteli huuto kolme kertaa. Todella aterioittiinkin kolmikertaisesti. Ainoastaan yksi ainoa oli, joka ainoastaan valitti: "Minä en saa syödä, rintani on niin täysi, ett'en saa palaakaan suuhuni. Se on kyllä pahasti se, näin hyvissä häissä, vaan en saa, en" — ja tämä vaikeroitseva henki oli Maisu.