»Armollinen herra, minä olen vain köyhä talonpoika enkä ymmärrä mahtavain teitä. Sentähden minä kaikessa yksinkertaisuudessa kysyn, miten kauan ne mahtavain markkinat vielä kestävät, eikö maa ole jo myöty?»
»Ei, näetkös poikaseni, maa ei ole vielä myöty, sillä meillä on vielä jäljellä 4,500 miestä, jotka hulluudessaan uskovat kuningas Kaarlen vielä muistavan valtakuntaansa ja palaavan aikanaan. Minä varsin hyvin tiedän, ett'ei hän siitä huoli hituistakaan, vaan antaa meidän tulla toimeen, miten itse voimme; mutta meidän pitää antaa itsemme vihollisen teurastaa joka miehen, sitte laskemme oikein ilolla venäläiset maahan.»
»Ah, armollinen herra, minä en tahtoisi antaa itseäni teurastaa», sanoi
Antero muka kauhistuen.
»Niin, sinä kun et ymmärrä kunniaa; mutta sepä onkin elämää arvokkaampi.»
»No, sitte minä voin ymmärtää, että me juuri sen jäljestä olemme juosseet kaikki nämä vuodet.»
»Kylläpä näen, että olet yksinkertainen talonpoika, joka et ymmärrä asiaa; sentähden minä opetan nyt sinulle, että meillä alussa oli vähän muutakin, joka kruunupäisenä oli kunniaa korkeammalla, ja se oli Kaarle-kuningas sekä uskollisuus ja luottamus. Kuninkaalle me hurrasimme ja menimme kuoleman kitaan, hänen tähtensä me olimme vaiti ja näytimme iloisilta kun isät ja pojat meiltä vietiin pois taistelemaan vieraasen maahan ja meidän omat kotimme jätettiin turvattomiksi ja alttiiksi mahtavalle viholliselle, joka rajan takaa uhkasi. Me olimme kuin hurskaat lampaat, vaikka meidän rahamme ja leipämmekin vietiin, ja miksipä emme olisi iloiset? Ruotsalainenhan lupasi apua, jota ei koskaan tullut, ja kuningas antoi meille huonoimman miehensä neuvojaksi ja puolustajaksi. Mikä meillä oli hätänä, olihan meillä Lybecker.»
Antero hymyili vilkkaammin. »Ja hän oli reipas mies, joka möi villat pirulle ja piti itse muun saaliin, ja kun kuningas ja valtakunnan-neuvosto saivat meidät niin pitkälle ett'ei meillä ole enempää turvaa kuin karhulla ansassa, niin pysyvät he nyt siivosti poissa ja antavat venäläisen mielin määrin syödä meitä.»
»Niin, ja ne kyllä syövätkin, mutta näetkös, mitä enemmän me kärvennymme paistinvartaassa, sitä suuremman kunnian saamme, ja koska nyt kunnia on ainoa, mitä meillä on jäljellä, niin täytyy meidän pitää siitä kiinni ja olla kuin sankarit.»
Tyhmän tapaisesti ihmetellen katsahti Antero Armfeltin osaa näyttelevään ratsumieheen ja vastasi: »Ah, herra, miten ylevämielinen mies te olettekin, kun voitte nähdä itsenne ja koko maan joutuvan häviöön, tuntematta vatsan pakotusta, vaikk'ei se ole saanut muuta ravintoa kuin kunniaa.» Antero kääntyi toisen ratsumiehen puoleen, joka oli olevinaan De la Barre, ja jatkoi: »Oletteko tekin, herra, yhtä jalomielinen?»
»Miten sitä katsoo», vastasi hän. »Kunnia on hyvä, mutta viisaus vielä parempi, ja jos viisaus käskee kunnian pistäytymään piiloon, niin pitää sen totella eikä hypätä esiin ennen sopivaa aikaa.»