De la Barren sijainen hymyili hyvillään. »Kylläpä huomaan, ett'et olekaan niin tyhmä, kuin näytät.»
»Enpä tiedä», vastasi Antero, »onko se viisautta vaiko tyhmyyttä, mutta me köyhät talonpojat ajattelemme saaneemme kunniaa jo yllin kyllin, niin että nyt olisi viisainta jättää maa venäläiselle, sillä hän nyt kuitenkin on vahvempi, ja sentähden on voitto hänen puolellaan; mutta ken pitää voitosta kiinni, hänellä on toivoa aina saada jotakin.»
Simo virkkoi lähimmälle kumppanilleen: »Tuo pilkka halkasee sydämeni, en minä sitä enää jaksa kestää.» Ja hänen kumppaninsa, toinen jalkamies, vastasi: »Hän lörpöttelee maan myömisestä venäläiselle.»
Simo hypähti Anteron luo ja löi häntä tiuskaisten: »Koira!»
Samalla kertaa löi toinen jalkaväen mies De la Barren sijaista ja ivasi:
»Kellä on suuri suu, hänellä pitää olla myöskin leveä selkä!»
Ilveen aikana oli kokoutunut joukko sekä ratsu-että jalkamiehiä katselemaan ja heidän välillään alkoi hurja kahakka. Viimein jotkut ottivat Anteron kiinni ja alkoivat antaa hänelle selkään. Siihen hätään juoksi toiselta puolen Iikka ja toiselta Elias, mikäli kykeni.
»No, Herra armahda!» vaikeroi Iikka. »Onko hulluus nyt vielä tullut meidän kaikkien onnettomuuksiemme lisäksi? Mitä mies on tehnyt, kun ette anna hänen kuolla taistelussa?»
»Pahaa hän on tehnyt», vastasi Simo.
»Häntä rangaistaan syntisistä ajatuksista ja häpeällisistä, puheista», täydensi syytöstä toinen jalkaväen mies.
Iikka tunkeutui miesten väliin, huutaen: »Jättäkää tuomio Jumalalle, te miehet, älkääkä huoliko hänen puheistaan. Hampaathan ne on koiran aseet, ja ketä kauan on pidetty kuin koiraa, hän viimein oppii puremaan.»