»Översti Le Clair», alkoi Yrjö kertoa, »lähetti minut tiedustelemaan ja minä saavuin Anjalaan.»
Isän huomio kiintyi asiaan. »No, näitkö venäläisiä?» kysyi hän.
»Kyllä niitä näin. Heitä oli niin paljo, että muuta en mitään nähnytkään. Tuskin näkyi mitään koko maailmasta heidän tienoillansa.»
»Näkivätkö hekin sinut?»
»Tietysti, ja se tapahtui sukkelammin, kuin osasin aavistaakaan, mutta kun alkoi asiat sinne päin kallistua, rohkasin mieleni ja astuin heidän keskellensä, kiipesin jauhosäkkiröykkiön päälle ja aloin soittaa. Siinä oli lähellä heidän leivintupansa ja he varustautuivat juuri tekemään taikinaa. Mutta minä soitin iloisimmat säveleni, jotka osasin, ja kohta joka mies ihmetellen ja iloissaan katselemaan minua. He irvistelivät ilosta, niin että hampaat kiiluivat parran takaa, ja siinä soittaessani tuntui minusta, että he ehkä ennen auringon laskua vielä syövät minut.»
Kirkkoherraa kauhistutti, kun kuuli poikansa pulan; yksin ja turvattomana kun oli jauhosäkkikasan päällä vihollisleirissä, vieläpä sellaisten vihollisten kuin venäläisten. »Eikö sinua pelottanut, kun niin katselit kuolemaa silmiin?» kysyi hän.
»Ei minulla ollut siihen aikaa, eikä se olisi mitään auttanutkaan. Mutta kun siinä soittaessani mietin, mikähän olisi viisainta, nosti venäläinen ensin toista, sitte toista jalkaa, toinen toistensa jälkeen alkoivat he kumarrella ja viimein koko väki tanssi joka taholla.»
»Ja ehkä viimein sait maksun niinkuin muutkin rehelliset soittajat?» kysyi kirkkoherra hymyillen.
»Sain kyllä, vähän kutakin lajia.»
»No, mitä sitte?»