Korkealle leiskuivat liekit palavasta kylästä, ja nyt sytyttivät suomalaiset itse Napuen, niin että liekit tuulessa levisivät huimalla vauhdilla. Pelloilla palavien talojen vieressä oli nyt taisteltava. Musiikkia kuului etempää ja sitte pari kanuunan laukausta. Viholliset tulivat pikamarssissa. Jalkaväen ensi linja marssi pitkin jäätä Napuen kylää kohti ja nousi pohjoisrannalle suomalaisten vasenta siipeä vastaan. Kohtapa jo ajoi ratsuväkikin metsästä. Palavista kylistä nouseva kuumuus oli lisännyt tuulen vauhtia; myrskyksi kasvaen ajoi se lunta ja savua vasten suomalaisten silmiä, niin että he tuskin voivat edes raottaakaan silmäluomiaan. Taistelu tuli kuitenkin tulisemmaksi kuin missään ennen.
Heti kun ensimäiset kanuunain jymäykset kuuluivat, kantoivat muutamat sotilaat yhtä haavottunutta rekien luo, jossa naiset olivat valmiina ottamaan vastaan. »Pitäkää varanne! Tässä on alku, ja se on paha merkki enteeksi.»
Iikka kumartui haavoitettua tarkastelemaan. Hän oli kuollut ja vaimovanhus päivitteli: »Hän on piispan aatelis-ratsupoika! Pitikö hänen nyt ensinnä kaikista kaatua!»
»Niin», sanoi eräs kantajista. »Juuri hänen haavastaan onnettomuus huutaa meille pahaa ennettä, sillä hän ei kaatunut vihollisten hyökätessä, vaan meidän omasta leiristämme lentänyt kuula hänet surmasi.»
Iikka hämmästyi. »Niinkö todella?»
»Yhtä totta se on, kuin että hän tuossa makaa. Hän oli etuvartijana, kun venäläisen ratsuväen ensi osasto syöksähti esiin ja silloin jymähtivät meidän rautakanuunamme esikunnan majan vieressä, mutta ensimmäinen kuula ei ylettynyt viholliseen asti, vaan lensi suoraa päätä häneen, joka tuossa makaa.»
Syvään huoahten levitti Iikka ratsupojan päälle vanhan hevosloimen ja sanoi: »Hän on kuoleman oma, ja jos hän merkitsee taistelun päätöstä, niin olemme kaikki hukassa.»
»Vaiti pahan onnen korppi!» tiuskasi toinen sotamies. Älä ennusta pahaa ennen aikojaan, tai muuten minä kiskon kielen kurkustasi, ennenkuin se ehtii laimentaa ja himmentää katseet, jotka nyt pyrkivät voittoon.» Hän katsoi Iikan suruista muotoa ja jatkoi: »Joko te synkistytte, no antakaa anteeksi ja unhottakaa, mitä sanoin; mutta älkää puhuko semmoista. Kas tässä käteni, ollaan sovinnossa ja jääkää hyvästi.»
Sotamiehet riensivät pois taisteluun, joka kiihtyi tulisemmaksi joka hetki. Venäläinen voima oli mahtavan suuri, mutta kuitenkin työnnettiin se takaperin ja voitto näytti kallistuvan suomalaisten puolelle. He ponnistivat joka mies tänään kaikki voimansa, mutta monipa heistä myöskin kalpeni ainiaaksi. Niiden joukossa oli Israel Peldan. Hän taisteli pienen osaston johtajana, mutta haavottui ja kaatui. Hänen miehensä syöksivät ohitse ajamaan pakenevaa vihollista takaa, mutta kaatunut johtaja viimeisiä hengähdyksiään huoaten kielsi sanoen:
»Ei sinnepäin, pojat, pysykää hyvästi koossa ja pohjoista kohti suoraan keskelle taistelua! Meidän miehemme voittavat mutta tarvitsevat apua. Minä en tule kanssanne. Jääkää hyvästi sotakumppanit! Menkää te voittoon, minä lähden kuolemaan.»