»On», vastasi Flemming hengästyksissään, »kaikki paitsi turkulaiset.
Aksel Bure ja majuri Freudenfelt kaatuivat juuri nyt.»
Miehiä kaatui yhä enemmän molemmilla puolilla, suomalaisten päällikköjen rivi harveni harvenemistaan, ja viimein täytyi aliupseerin johtaa kolmea rykmenttiä. Häiriö eneni ja väki riensi eri tahoille. Viimein näkyivät suomalaiset hajallaan pakenevan ja huuto kuului: »Kaikki on hukassa! Mahtavampi voima voittaa, kavallus antoi meidät sen käsiin.»
Miihkali taisteli lippu kädessä ja sotamiehet seurasivat häntä. Pienoinen joukko harveni yhä enemmän ja yhä enempi vihollisia tunkeutui sen kimppuun.
Silloin ilmestyi siihen Armfelt: »Vartioikaa hyvästi lippua!»
Miihkali katsahti sinnepäin ja näki kenraalin miekka kädessä yksin taistelevan monia kymmeniä vastaan; hän näytti olevan hukassa. »Pelastakaa kenraali!» huusi Miihkali ja lähetti kumppanit pois luotansa.
Venäläiset ahdistivat, mutta suomalaiset seisoivat jäykkinä, ja vielä kerran hymyili onni heille, mutta ylt'ympäri piiritettyinä kukistuivat he viimein mahtavan voiman alle ja taistelu oli päättynyt tappioon.
Pimeys, lumipyry ja savu kietoivat kaikki tyyni läpinäkymättömään verhoon, peittäen niinhyvin toisten kuolintaistelun ja epätoivon kuin toisten pauhuisen riemunkin.
Heti kun meteli vähän tyyntyi, näkyi ruhtinas Galitsin yksinään ratsastelevan ja katselevan veristä taistelutannerta. Upseeri lähestyi ja ruhtinas sanoi hänelle: »Tässä makaa monta jaloa ja urhoollista sankaria, jotka ansaitsevat kunnioitusta; he täyttivät velvollisuutensa kuin miehet.»
»He taistelivat hurjasti, mutta meillepä se kuitenkin voitto jäi», vastasi upseeri voitonriemussaan.
»Mutta se on minulle vieläkin oikea arvotus», jatkoi ruhtinas, »sillä kaikki näytti jo niin pahalta meidän miehillemme, ja minä olin jo ihan valmis peräytymään. Meidän vasen siipemme ajettiin pakoon ja voitto oli jo aivan livahtamaisillaan suomalaisille, mutta silloin petti De la Barre paeten ratsumiehineen ja vieden voiton kanssansa.»