»Elina ei laula sankarilauluja, hän kulkee vain hiljaista rauhan tietä.»
»Eikö hän? Kuka sitte laulaa sinun muistoasi?» kysyi Elias ihmetellen.
»Ei kukaan, ja vähäpä siitä. Kun kaikki muukin kukistuu kuolemaan, voinhan silloin minäkin vaipua unhotuksen hautaan.» Väsymystä ja surumielisyyttä kaikui hänen äänestänsä, mutta hän rohkaisihe ja jatkoi pontevasti: »Mutta ei, me emme vielä jouda kuolemaan. Kaarle-kuningas palaa tänne meidän luoksemme ja alkaa uusien, suurien voittojen ajan.»
XXVIII.
Historiallisia ristiriitaisuuksia.
Elias ajatteli kuitenkin toisin ja vastasi: »Jos tämä olisi alku eikä loppu, silloinhan meillä vielä olisi jäljellä toivo ja luja pohja; jos kuningas astuisi tähän meidän keskellemme, vaikkapa vain paljain käsin niin toisihan hän kuitenkin voimansa ja sankarillisuutensa meille lisäksi; mutta nyt on kaikki hukassa, kaikki, mitä on ollut; entisyys häviää ja nyt alkaa uusi, tuntematon olo, kasvanut meidän verestämme.»
»Mitä uutta sinä luulet näkeväsi?» kysyi Miihkali, tutkivasti katsellen kumppaniansa. »Minä en näe mitään muuta kuin sodan työt.»
»Silloinpa näet enemmän kuin minä. Minä en näe enää edes sotaakaan muuten kuin verisenä haamuna, joka tuolta kaukaa viittaillen häviää yöhön. Kaikki meidän entisyytemme on nyt loppunut tässä sodassa, joka mustapukuisena hirviönä on siepannut kynsiinsä kaikki ja kietonut suruharsoon. Mutta kukistettuna itsekin seisoo tämä kolkko kohtalo ja sota nyt oman hautansa partaalla. Meidän voimamme on lopussa, vähä tässä on enää apua taistelusta, ja mitä sen jälkeen koituu, elämäkö ja tulevaisuus vaiko ainoastaan kuolema meille ja koko maalle, kukapa sen osaa nähdä.»
»Hullua puhetta!» virkkoi Miihkali. »Lopettaako sota! Eikö taistella, eikö pitää puoliamme, kunnes Kaarle-kuningas pääsee palamaan ja johtamaan meitä, niinkuin ennenkin voittoihin!»
»Kunnesko Kaarle-kuningas pääsee palaamaan!» toisti Elias. »Sano minun sanakseni, siihen on vielä aikaa.»