»Lue edelleen!» kehotti Elias, ja Miihkali luki:
»niin … me sentähden ja varsinkin koska ylhäinen Jumala on lahjottanut niin suurta siunausta ja menestystä sekä niin onnellista edistystä, niin me, muistamatta pahaa, jota Ruotsin kuningas on hankkinut meidän isänmaatamme ja meidän omaa henkilöämme vastaan…»
»Ja tätä hän uskaltaa kuulutella täällä meidän keskellämme, jotka taistelemme ja kuolemme kuninkaan puolesta!» huusi Miihkali.
»Kaikkea uskalletaan, mitä kerran jaksetaan», virkkoi Elias. »Mutta luehan, niin kuulemme, mitä vielä uskaltavat.»
Miihkali oli vastahakoinen, vaan luki kuitenkin: »…jolle hän on aikonut tehdä samaa kuin hänen majesteetillensa Puolan kuninkaalle, olemme, Pultavan luona hänelle tapahtuneen onnettomuuden jälkeen, kenraali Meierfeldtillä esityttäneet kuninkaalle ja sihteeri Cederhjelmillä senaatille ja kaikille muille sangen kristillisesti rauhanehtomme, vaatien vain Karjalaa ja Viipuria!»
»Viipuria ja Karjalaa!» ännähti Miihkali, repien paperin palasiksi ja polkien niitä. »Nekö pois riistää! Ja tätä sinä niin varovasti kannat taskussasi ja näytät minulle, kuin olisi se kultaa!»
»Minä näytän vain, miten asiat ovat, nimitäpä sitä sitte miksi tahdot.»
»Mistä se on sinun käsiisi joutunut?»
»Minä sen sain Nordvikin Samulilta ja hän oli saanut vaasalaiselta Tapanilta; hänelle oli sen antanut Mullovius, jolle ruhtinas Galitsin oli lähettänyt monta kappaletta ynnä käskyn kuuluttaa seurakunnassa.»
»Mulloviuksen olisi pitänyt repiä se niinkuin minä.»