»Ystäväni ja veljeni, minä tarjoan sinulle sovintoa», sanoi Miihkali, ojentaen kätensä Eliakselle, joka siihen luottavasti tarttui, ja sill'aikaa sanoi Yrjö:
»Tämä hetki tehköön teidät vain varmemmiksi ja lujemmiksi ystäviksi, sillä nyt on päivä, jolloin koetellaan, mikä on lujaa ja mikä ei kestä.»
»Neuvotelkaamme miestemme kanssa!» sanoi Miihkali, mutta Elias vastusti:
»Ensin on kuitenkin neuvoteltava,» sanoi hän, »eikö tämä sota enemmän vahingota kuin hyödytä; sillä jos meidät saarretaan, joutuu silta venäläisten käsiin, ja kun he kerran sen saavat, on heille avoinna tie yli koko maan, ja silloin he ankarasti kostavat kaikille eläville. Mitä me silloin taidamme, kouran täysi väkeä. Me emme edes saa suojelluksi niitä, jotka kärsivät sissien tähden. Mitäs sinä sanot, Yrjö?»
»Kyllä maa pettää miehen, jos mies pettää maan.»
Miihkali seisoi muutaman silmänräpäyksen ajatuksissaan ja sanoi sitte vakavasti ja levollisesti:
»Lähde minun kanssani Ampialan harjulle, Elias. Käykäämme katsomassa, mitä voisimme saada aikaan kukkuloilla, jos he koettavat piirittää meitä täällä alhaalla. Yrjö olkoon sill'aikaa päällikkönä täällä. Jos onnellisesti pääsemme ylös, lyömme pari kertaa Jylhänkiveen; siitä arvaat, missä asti olemme.»
Siinä seudussa, jonne Miihkali aikoi lähteä, kohottaa Ampialan harju kivihuippunsa korkealle ilmaan, ja vuorella on monen sylen laajuinen paasi niin irrallaan, että jos mies astuu toiselle laidalle, kuuluu paukaus laajalti ylt'ympäri. Se oli Jylhänkivi. Veljekset tunsivat seudun lapsuutensa ajoista; Miihkalin ei tarvinnut tarkemmin selitellä kävelyänsä, hän vain lisäsi: »Kohta me palaamme ja sitte neuvottelemme elämästä ja kuolemasta. Tule, Elias, lähtekäämme!»
XXIX.
Kodittomat.