Elina otti Miihkalia kädestä. »Nyt me emme enää koskaan eroa.»
»Älä pyydä minua jäämään, minun täytyy mennä pois.»
»Poisko vielä uudestaan? Ei, ei! Onhan täällä muita, joita ei niin paljoa kaivata kuin sinua ja jotka eivät niin paljoa voi vaikuttaa taistelun alkupuolella kuin sinä. Lähetä heidät sijastasi.»
»Itse kukin paraiten tietää, mihin kelpaa, ja minä tiedän paremmin kuin kukaan, että rauhalliset toimet nyt yhtä vähän sopivat minulle kuin minäkään niihin.»
Elina katsoi katsomistaankin häntä. »Miten olet muuttunut synkän ja aivan toisen näköiseksi, kuin ennen olit», sanoi hän. »Tukkasi on harmaa! Minä huomaan silmistäsi, suustasi ja kaikesta, miten paljon olet kokenut.»
»Kaikki me olemme kokeneet, sinä ja minä ja kaikki, mitä elävää on
Suomessa!»
He olivat käyneet istumaan vierekkäin ja Elina sanoi ajatuksissaan: »Niin, niin, on oikein ihmeellistä, miten paljon elämä jaksaa kukistumatta kestää. Milloinkahan tulee parempi aika?»
»Kohta», vastasi Miihkali vakavasti, »kohta joko valkenee ja me saamme kuninkaan kotiin taikka on kaikki hukassa. Moni jo nyt uskoo, ett'ei enää ole mitään toivoa.»
»Onko maa antautunut?»
»Voimat ovat lopussa. Kivekkäät vielä liikkuvat hätyyttämässä vihollista, mutta meillä ei ole millaistakaan armejaa, ja liian heikot me olemme ryhtymään ratkaiseviin toimiin.»