»No, no, älkäähän pahastuko. Ette te siltä olisi huonompi mies. Kukapa ei mielellään tahtoisi ystävää?»
Elias leppyi ja vastasi melkein surumielisesti: »Ah, Maija Liisa, ette tiedä, miltä tuntuu tuo ajelehtiminen aina lapsuudesta asti ilman kotia ja turvaa ja löytämättä edes yhtään, jolle voisi kertoella kaikki, mikä on rasittanut tai hyvittänyt mieltä koko elinajan. Kaikkialta, missä vain kuljeksin, etsin rauhaa ja kotia. Minulla ei ole koskaan sitä ollut.»
Elina ja Miihkali palasivat heidän luoksensa, ja Miihkali kysyi: »Mitä arvelet, Elias, eikö meidän pitäisi kohta jo palata?»
»Kyllä minä olen valmis», vastasi hän.
Maija Liisa löi ihmeissään kätensä yhteen, huudahtaen: »Ilmanko ruokaa ja lepoa! Sanokaa te, rouva Elina, ett'eivät he saa niin lähteä. Meillä on koko joukko paistettuja lintuja, ja sitä paitsi onhan nyt pimeä yö. Mihinkä te nyt menisitte. Odottakaa toki, kunnes päivä rupeaa valkenemaan.»
Elias katsoi Miihkalia ja sanoi: »Sinä kyllä näytät tarvitsevan lepoa, mutta jos et sitä saa täällä, niin et sitä saa sielläkään.»
»Kun olen kestänyt tähän asti, niin kyllä kestän vielä loppuunkin.»
»Entä jos kaadut väsymykseesi, ennenkuin loppu tuleekaan?» jatkoi Elias.
»Parempi teidän on levätä täällä kuin kaatua kesken tielle», sanoi
Kaska, joka nyt oli myöskin palannut muiden luo.
»Miksi ette pyydä herra Miihkalia viipymään, rouva Elina?» ihmetteli
Maija Liisa.