Elias tutki suitsia ja pientä hopeakelloa, joka lakkaamatta kilisi. »Nämä ovat venäläiset suitset», sanoi hän. »Kellossa on venäläinen kirjoitus, luultavasti omistajan nimi. Mistä sinä nämä sait?»
Antero otti takaisin suitset ja alkoi kilistellä kelloa, iloiten kuin lapsi. »Kuulkaas, miten se helisee!» sanoi hän, huomaamatta mitään muuta.
»Mistä sinä ne sait?» kysyi taas Elias.
Antero katsahti ylös; hänenhän pitikin nyt vastata puolestansa, ja hän sanoi: »Samana yönä, kun karkasin teidän suitsinenne, menin suoraa tietä alas Pyhtäälle, jossa 2,000 venäläistä ratsumiestä majaili. Heidän hevosensa olivat syömässä niityillä ja valoisana kesäyönä oli niitä helppo pyydellä heittosilmukalla. Otettuani kiinni muutamia sain koko seitsemän yht'aikaa metsään, kun näet joitakuita tuli itsestäänkin toisten jäljestä, jos meitä olisi ollut useampia, olisivat ne kaikki nyt suomalaisten leirissä.»
»Saitko sinä siis hevosia?»
»Sainpa kuin sainkin ja olisin voinut saada vielä enemmänkin.»
»No, kuinkas sitte viimein kävi?»
Antero punoskeli suitsia, juurikuin ne olisivat olleet pääasia, mutta vastasi kuitenkin: »Kun seuraavana yönä palasin ottamaan vielä useampia, onnistui pyynti alussa hyvästi. Minä olin yhden selässä ja kolme oli minulla nuorassa; vaan yht'äkkiä alkoi joku leirissä viheltää ja vinguttaa, ja silloin kaikki hevoset palasivat sinne.»
»Ja sinäkö myös?»
»No, enpä niinkään vähällä. Minä heittäydyin maahan hevosen selästä ja aioin juosta matkoihini, vaan silloin jo venäläiset saivat minut kiinni.»