»Niin, ja lihavaa, hyvää maata, ja sitä ne myöskin saavat.»
Elina katsahti rukoilevasti mieheensä. »Ehkä sopii viedä vähän samaa maata haudallekin? Minä ajattelin, että jaamme sen valkoisen pensaan ja viemme siitä puolen hautausmaalle.»
»Miksikä juuri valkoisen? Etkö ennemmin vie sinne punaisia ruusuja?
Nehän ovat paljon kauniimmat; eikö sinustakin, vai mitä?»
»Ell'ei kauniimmat, niin ainakin yhtä kauniit, vaan toisella tavalla.
Minusta eivät kuitenkaan punaiset ruusut sovi vainajille.»
»Ehkäpä oletkin oikeassa. Mutta tuskinpa sentään. Riippuu näet siitä, ken on kuollut. Minä tahtoisin mielelläni ansaita haudalleni punaiset ruusut; se ajatus ilahuttaisi minua eläessäni, mutta eihän se niin käy.»
»Miksi ei? Jos minä jään eloon sinusta, niin istutan sinulle punaisen ruusupensaan.»
»Älä tee niin», vastasi Miihkali leikillisesti, »sillä silloin minun täytyy palata sanomaan, ett'en minä sitä ollenkaan ansaitse.»
»Huh, miten kamalasti sinä puhut!»
»No, jos minä elän kauemmin, niin enhän minä sitä silloinkaan saa», vastasi hän leikillä.
»Kyllä sinä sen kuitenkin saat! Annas kun sanon, miten minä uskon käyvän. Sinä elät vanhaksi mieheksi. Uuden ajan kansat kuuntelevat sinun viisauttasi, kun sinä pitkästä elämänkokemuksestasi opetat heille, että ihminen voi saada aikaan suuria asioita, jos vain tahtoo, ei kuitenkaan itsestään, sillä hän kulkee kuin sumu elämän läpi, ell'ei Iankaikkisen käsi häntä ohjaa eikä hän täytä sen tahtoa. Kun sitte vaivut kuoleman uneen, niin jälkeenjäävät istuttavat punaisia ruusuja haudallesi ja panevat pehmeää, vehreätä sammalta ympäri ja sanovat: Hyvästi maatkoon hän, joka on lohduttanut ja opettanut niinkuin hän. Kukapa tietää», jatkoi Elina surumielisesti hymyillen, »ehkä saan minä itse joskus istuttaa ne ruusut.» Hän kallisti otsansa miehensä käsivartta vasten ja Miihkali näki kyyneleen vierähtävän hänen poskeansa pitkin.