Siellä oli vielä niin valoisaa, että voi selvästi erottaa kaikki. Hän, joka astui sisään ovesta, pysähtyi äkisti katselemaan noita vaakunoita ja voitonmerkkejä, joita hurskaat sotilaat olivat tuoneet sodasta vieraista maista ja asettaneet tänne, siten osoittaen nöyrtyvänsä Jumalan edessä ja antavansa hänelle kunnian.

Ylhäällä ikkunan vieressä lähellä alttaria piti kulunut 30-vuotisen sodan lippu uskollisesti vartijan virkaa kahden vaakunakilven välillä, joista oikean puolinen oli Böcklar- ja vasempi Ogelvie-suvun oma. Tämä vasemmanpuolinen vaakuna oli jaettu neljään eriväriseen osaan ja koristettu halkohäntäisellä mustalla leijonalla ja kypärällä, jolla istui punainen käki. Böcklar-suvun vaakuna oli yksivärinen; alalaidassa näkyi koukistettu käsivarsi ja sen päällä ylöspäin lentävä nuoli, tähti kummallakin puolella; nämä merkit olivat keltaiset valkoisella pohjalla. Kilvissä oli seuraavat kirjoitukset: *Öfversteleutenant Patrik Ogelvie tili Woltis, Wruda, Teffvala, Ostrof och Saris 1651* ja *Catarina Böcklar till Woltis, Wruda, Teffvala, Ostrof och Saris 1651*. Etempänä oli paljo muita, niinkuin Kurki-, Lode-, Gripenberg-, Hastfer- y. m. m. suvun vaakunoita ja Hastferin vaakunan vieressä riippui miekka käärittynä suruharsoon, joka oli kauhtunut ja kulunut vanhuudesta. Olikohan sankari, joka sitä ennen muinoin kantoi, kaatunut ja olikohan joku häntä sureva käärinyt harson miekan ympäri? Vai olikohan häneltä kuollut joku rakas ja hän sinä hädän aikana etsinyt lohdutusta siltä, jonka kädessä on sekä suru että ilo, ja silloin jättänyt miekkansa kirkkoon? Vai oliko hän ehkä sitä käyttänyt taistelussa ja kaatunut miekka kädessä, ja sitten muut ripustaneet miekan tänne hänen muistokseen? Kukaan ei vastannut niihin kysymyksiin.

Muistomerkki toisensa vieressä riippui siinä pitkin seiniä. Miihkali astui hitaasti kaikkien niiden ohi ja joutui siten viimein sakastiin. Tuolla pohjoisnurkassa oli monta ruostunutta rauta-asetta ja varusta. Parissa kypärässä oli vielä höyhentöyhdöt jäljellä; pitkä jousi ja kaksi vaskikärkistä nuolta olivat jäännöksinä nuijasodan ajoista. Sitä sanottiin siksi jouseksi, josta Klas Flemmingiin lennähti kuolettava noitalaukaus, ja nuoli, jonka se sinkahutti ampujasta ammuttuun, oli tässä olevien nuolten parissa kolmantena.

Taaskin pysähtyi hän, joka astuskeli näiden vanhain, puoleksi unhotettujen kalujen vieressä. Hänestä tuntui, kuin olisi katsellut suurta kirjaa, jonka kirjavat kuvat johtivat hänet kauas muinaisuuteen. Hän kosketti keveästi kädellään punaista höyhentöyhtöä; se vielä häilyi, mutta sen aika oli jo ammoin mennyt. Poissa olivat jo kaikki, jotka olivat käyttäneet näitä miekkoja, poissa ne, joiden sydämet olivat sykkineet rautapaidan alla ja joiden päässä oli pyörinyt rohkeita ajatuksia kypärän suojassa. Poissa olivat heidän taistelunsakin, mutta kirkko oli yhä jäljellä ja mitä siinä oli opetettu ja vielä opetettiin, se oli ainiaan pysyvä, vaikka kaikki muu, mitä se oli nähnyt, oli ollut ja mennyt ja kaikki muuttunut. Ei edes pyhä neitsytkään ollut samalla paikallaan kuin ennen; se oli siirretty pois ja sen sijalla riippui nyt jonkun tuntemattoman mestarin tekemä alttaritaulu, sekin saalis vieraasta maasta. Yksinäisen kävelijän huomaamatta kääntyi hänen katseensa siinä esitettyyn kuvaryhmään, häneen, joka rukoili yrttitarhassa. Parilla askeleella astui hän taulun eteen, joka olikin suuri, kauniisti esitetty kuva leveissä kullatuissa kehyksissä. Vapahtajan valkoinen viitta teki koko taulun valoisaksi hämärässäkin ja hänen jumalalliset kasvonsa loistivat alkavan pimeänkin läpi, niin että vielä selvään näkyi värisevä verikyynel hänen poskellansa; mutta opetuslapset sitä eivät nähneet, he nukkuivat. Tässäkin oli sotilas, mutta ilman kilpeä ja miekkaa, ja millaisessa taistelussa! Kuka uskalsi täällä enää puhua surusta? Ja kuitenkin, kenenkä luo voitiin niin turvallisesti mennä kuin hänen luoksensa! Muinaisten aikojen kansat sen kyllä tiesivät; sentähden he olivatkin tänne tuoneet muisto- ja voitonmerkkinsä. Tuntui niin kummalliselta seisoa yksin noiden menneiden vuosisatojen keskellä ja uutena aikana yksin liikkua ja elää siinä.

Mutta eipä hän enää ollutkaan yksin kirkossa. Vaakunain alla seisoi kaksi muuta henkilöä, jotka olivat huomaamatta tulleet sisään. He olivat päästä jalkoihin asti verhotut harmaihin, tomunkarvaisiin viittoihin puhelivat hiljaa keskenänsä. Kaukaisia vieraita he näyttivät olevan, mutta mitään kummastusta kirkkoherra heissä ei huomannut tai ihmettelyä siitä, mitä täällä kirkossa oli nähtävänä. Päinvastoin tuntui kaikki tuo vanha olevan heille tuttua ja rakasta. Toinen vieras osoitti Jumalan äidin kuvaa, ja sitte molemmat kääntyivät alttaritaulua kohti. Kummastelivatkohan he, ett'ei kaikki enää ollut niinkuin ennen? Miihkali liikahtamatta tarkasteli heitä. Pienemmän harmaan päähineen alla pilkisti nuoren naisen muoto ja muutamia loistavia hiuskutreja, pehmeitä kuin kehräämätön silkki. Toisen viitta oli edestä vähän auki ja raosta välähteli keltainen nahkapaita ja mustan nahkavyön solki. Oli kuitenkin jo niin hämärä, että kaikki näkyi kuin sumusta eikä ollenkaan selvästi. Nyt vieraat taas puhelivat keskenään ja Miihkali oli erottavinaan heidän sanojansa.

»Jos ja taas jos, toinen toisensa päällä ja jälkeen», sanoi nahkapaitainen.

»Niin», sanoi nainen, »kaikkien täytyy joutua pois ja poissa ovat vanhat.»

Mies nyykäytti päätään ja vastasi: »Mutta jotakin ovat he kaikki tehneet, ennenkuin pois menivät.»

»He ovat taistelleet Jumalan oman asian hyväksi, pyhän uskon puolesta», sanoi nainen ja hymyillen katsahti alttaritauluun.

»Jotakin pitää hänenkin tekemän.»