Elina tunsi noista sanoista piston rinnassansa, mutta hän kysyi näennäisesti rauhallisena: »Mitenkäs käy työsi täällä, kun viivyt poissa?»
»Se saa olla sinänsä, kunnes palaan. Ehkäpä palaan piankin, kenties en pitkäänkään aikaan, tai ehkä en koskaan. Kukapa sen tietää. Minä en huoli pettää sinua.»
He tunsivat molemmat olevansa ikäänkuin rajalla, josta jokin uusi ja tuntematon tie alkoi. Kaikki, johon he tähän asti olivat kiintyneet ja jossa olivat riippuneet, alkoi horjua jalkain alla, ja tuo uusi, tuntematon tie oli ihan kokonaan tulevaisuuden läpinäkymättömässä hämärässä.
»Sanopas minulle», pyysi Elina, »lähdetkö yhtä mielelläsi pois, kuin tännekin jäisit.»
»Jos olet puutarhassasi kastelemassa ja kylvämässä, mutta näet susien hiiviskelevän aidan toisella puolen, tietysti sinä silloin jätät työsi ja menet ajamaan ne pois.»
»Niin teen», vastasi Elina, mutta hänen äänensä ei enää ollut niin vakava kuin ennen.
Miihkali jatkoi: »No niin, minun isäni asetti minut kastelemaan ja kylvämään, mutta nyt sudet hiiviskelevät veräjällä ja sentähden minun täytyy ensin surmata tai karkoittaa ne pois taikkapa itse kuolla.»
Nyt hän oli sanonut niinkuin ajatteli, ja Elinan täytyi käsittää hänet ja hänen asiansa sellaiseksi, kuin se oli, mutta Elina näki muutakin, josta hän ei itse mitään tiennyt. Hän sanoi:
»Älä pahastu minuun siitä, että minä niin mielelläni tahtoisin pitää sinut täällä. Minusta tuntuu, kuin seisoisi kohtalo vieressäni sanomassa minulle, että sinä et koskaan enää palaja.»
Miihkali piti ajatuksensa ominaan ja vastasi levollisesti: »Se on Jumalan kädessä eikä kukaan sitä tiedä, mutta ei kukaan saa myöskään pois torjutuksi kohtaloansa eikä valituksi toista. Jos minä kuolen, niin muistele ilolla lapsuutemme aikaa ja sovita isäni minun muistoni kanssa.»