Miihkali nousi. »Lyijyä ja tinaa kaiketi on vähä tallessa, vai mitä,
Elina?» kysyi hän.
»On tietysti», vastasi Elina. »Tule, Yrjö, niin minä autan valitsemaan, mitä meiltä kelpaa.» Ja hän poistui Yrjön kanssa.
Piha oli jo täpö täynnä väkeä, vaikka olikin niin varhainen. Siinä astuskeltiin, toisia tuli, toisia läksi, vaikka oikea kokouspaikka oli vähän alempana tasangolla aidan ulkopuolella. Siellä oli paja, viistossa karjattoa vastapäätä, jonka takaa pappilan pieni vihottava tupakkamaa näkyi. Vähän ylempänä kasvoi rehoittava humalisto, jonka keveitä lehtiä nyt aamutuuli liikutteli. Saunakin oli sillä puolella ja sen vieressä uuspuitteinen kaivo. Sen ympärille oli joukko vieraita kokoutunut juottamaan hevosiansa, vaan rattaat oli jätetty alemmaksi kentälle. Koko väkijoukko näytti omituisen kirjavalta, kun sitä oli kokoutunut eri seuduilta tuomaan, mitä kullakin oli annettavaa. Nuoria vaimoja ja lapsia oli joukossa, vaan enin tavara oli uskottu jo harmaapäisiksi vanhentuneille ukoille tai kesk'ikäisille naisille. Useimmat, melkeinpä kaikkikin olivat juhlapuvussa eivätkä pirkkalaisten puvut olleet vähemmin loistoväriset kuin muiden seutujen. Miehillä oli yllään pitkät nutut mustasta tai valkoisesta sarasta ja päässä hattuja tai lakkeja, joista viimemainitut oli ommeltu erivärisistä kankaanpaloista tai kudottu kirjavista langoista. Naisilla oli punaiset tai mustat liivit, valkoiset hihat, mustat villahameet, vaaleat huivit ja enimmäkseen valkoiset esiliinat. Oli se kaikki kaunista, kun auringon ensimäinen purppuravalo levisi yli liikkuvaan väkijoukon. Vielä olivat kuitenkin enimmät yksikseen kukin omien rattaittensa luona. Miehet sytyttelivät piippujansa ja tutkivat hevoskaluja ja kärrejä, naiset katselivat, mitä heille kullekin oli uskottu tuotavaksi, oliko kaikki tallella. Moni yksinäinen emäntä oli saanut lähteä tuomaan kuormaa, johon monta kyläkuntaa oli koonnut antimensa nostoväelle. Enimmät kasvot näyttivät vakavilta, melkeinpä surullisiltakin. Tuntui juuri siltä, kuin olisi kovan kohtalon synkkä varjo ollut rasittamassa tätä kirjavaa joukkoa.
Pajassa paloi kirkas liekki ahjossa ja keskenkasvuinen poika lietsoi palkeilla ahjoon, niin että hiilet ratisivat. Kenttä täyttyi täyttymistään kuormista ja viimein oli se täpö täynnä hevosia ja kärrejä, joiden välillä ihmisiä liikkui kuin täyteläisellä markkinatorilla. Tulijat olivat huomanneet pajassa tulta ja kantaneet sinne aseita; jokainen tahtoi nähdä, mitä siellä tehtiin; niinpä karttui pikku huone kohta täyteen sekä työntekijöitä että katsojia. Heti ensi silmäyksellä voitiin huomata, että Sakki oli kuninkaana siinä valtakunnassa. Hän tarkasti kaikkien työtä ja käytti itsekin vasaraa ja viilaa; kaikki kävi tottuneesti ja taitavasti. Naisia ja lapsiakin tuli ja meni, moni ollen hetkisen työssä, mikäli osasi, moni myöskin katsellen, ja itsekseen kummastellen, mitähän lähin tulevaisuus oli mukanaan tuova.
Eräs näistä katsojanaisista oli tarkastellen seurannut Sakin työtä hänen pidellessään vasaraa alasimen luona ja viimein hän sanoi: »Ette te ensi kertaa pitele miekkaa.»
»Eihän tämä ole ensi kerta eikä viimeinenkään», vastasi Sakki ylös katsomatta.
»Oletteko sitte itsekin ollut muassa?»
»Ell'en olisi ennen pidellyt miekkaa, niin olisinpa sen taidon oppinut Viipurissa niinä kolmenatoista viikkona, kuin siellä taistelimme, ennenkuin kaupunki antautui, nyt tänä kesänä kolme vuotta sitte.»
»Miten silloin oli?»
»No, venäläisiä oli ympärillämme kuin tiheä metsä ja sadoista kanuunoista lenteli kuulia kaupungin muureja vasten. Mutta Stjernstråle astuskeli yöt päivät ja hänellä riitti voiman sana jokaiselle sekä taistelijalle että kaatujalle, eikä kukaan ajatellut antautua. Sana tuli toisensa jälkeen kertoen Lybeckerin olevan tulossa hyökkäämään venäläisten selkään ja pelastamaan meitä. Toiset vielä tiesivät Ruotsin lähettäneen mahtavan laivaston, joka muka oli heti saapuva meitä pelastamaan. Me toivoimme ja taistelimme, mutta apua ei kuulunut. Niin kauan kun muurit kestivät, kesti myöskin toivomme, mutta kukistuivathan ne muurit viimein maan tasalle ja Stjernstrålen täytyi antautua.»