»Saat leipää ja vaatteita, kunnes kasvat mieheksi.»
»Saanko minäkin uuden hameen? Tämä on jo niin hajallinen», sanoi pikku tyttö.
»Saat», vastasi Elina, »saat hameen ja leipää niin kauan kun minulla itselläni on palanenkaan teille antaa.»
Lapset hymyilivät iloisesti, vaikka tytön silmissä vielä kyyneleet kiiluivat.
»Näettekö, Sakki, me olemme jo hyvät ystävät?»
»Kyllähän lapset turvautuvat siihen, joka heitä hyväilee, ja te näytätte niin hyvältä, ett'ei heidän suinkaan tarvitse tuntea, miten katkera armoleipä usein on.»
»Ei koskaan», vastasi Elina, »niin kauan kun elän ja minulle itselläni on palanenkaan jakaa heidän kanssansa.» Hän otti pikku tyttöä kädestä ja kutsui poikaa tulemaan sisälle.
Vähän ajan päästä tuli Miihkali ja varustautui valamaan luoteja. Kaikki lyijy ja tina, joka oli löytynyt, oli koottu ja nyt hakattiin paloiksi sulamaan. Iisakki teki vaiti omaa työtänsä ja palkeet puhuivat ahjoon. Heidän siinä puuhatessaan tuli Yrjö ja hänen kanssansa nuorukaisia, joista kellä oli mitäkin aseina, keihäitä, jousia ja nuolia, viikatteita, kirveitä ja puukkoja, vanhoja pyssyjä ja miekkoja, ja heidän jäljissään tuli muita uusia tulokkaita katsomaan työtä. Ei ollut aika tavallinen laatuaan, levottomuutta oli ilmassa ja levottomuutta myöskin ihmisten mielissä.
XII.
Äiti ja poika.