»Mitä nyt sanoitte, olen itsekin monesti sanonut», vastasi Alli, suruissaan kumartuen työhönsä, »mutta turhahan on ajatella vaaroja, joita ei vielä näe, mikä minun täytyy tehdä, se on tehtävä, eikä minun tieni tule synkemmäksi, kuin Hän tahtoo, joka on levittänyt ajan synkät varjot kaikkien meidän ylitsemme. Jospa minun voimani ei olisi niin vähäinen! Jospa olisin mies!
Miihkali hymyili. »Silloin te kaiketi olisitte myöskin sankari?» kysyi hän.
»Tämmöisenä aikana olisin. Iloisesti kokoaisin minä urhoolliset miehemme, ja kuin ukontuli jyrisevistä pilvistä rientäisimme me taisteluun. Ei kenenkään tarvitsisi silloin valittaa onnettomuuden kasvavan, taajenevan ja rampauttavan raskaalla siivellään meitä kaikkia. Surkuteltava olisi silloin ainoastaan se mies, joka yrittäisi sulkemaan meiltä tietä, sillä mahtavasti kuin myrskyn kuohulaineet vyöryisimme me, niinkuin ainoastaan se rientää, jonka koko sydän on mukana taistelussa ja joka tietää, että tuhansien menestys riippuu iskuista, joita lyödään.»
»Ettekö sitte luulekaan venäläismiekan voivan musertaa? Jospa te olisittekin ensimäinen, jonka kuolema tempaisi pois?»
»Enkö silloin olisi onnellinen? onnellisempi vielä kuin muut? Nukkua voiton ensi hetkenä iloon! Hymyillen minä silloin kallistaisin kalpenevan poskeni rakasta isänmaan povea vasten, viittaisin iloisesti jäähyväiset elämälle ja kuiskaisin kuolemassa: Jumala, suojele kansaani ja maatani!»
Ihmetellen katseli Miihkali tyttöä ja sanoi: »Te olette onnellinen tuossa onnessa, jonka onnettomuus tuottaa. Ehkäpä se onkin onni.»
Mutta Alli ei kuunnellut hänen sanojansa, vaan seurasi omia ajatuksiaan ja puhui: »Te ette ulotu sankarin urhotöihin, mutta minun sieluni ei löydä minkäänlaista rauhaa jokapäiväisistä rauhallisista töistä. Kiihottaen viittaa veljeni hento käsi, kun hän torjuen nosti sen kasakan veristä keihästä vastaan. Silmissäni kuvittelee äitini harmaa pää ja sisarteni kalpeat kasvot. Jospa olisitte nähnyt heidät kaikki ja niin monta, monta muuta vietävän sidottuina kuun valossa ja ajettavan, niinkuin karjalaumaa ajetaan teurastettavaksi.»
Kaikki tuo kurjuus kuvastui selvään tytön kasvoistakin; ne kyllä todistivat hänen puhuvan totta.
»Mikä ihme pelasti teidät yksin?» kysyi Miihkali viimein.
»Päivä oli loppunut ja kaikki makasivat jo unen helmoissa. Minä yksin olin kaivolla ulompana pihasta ja olin juuri ottamassa sankooni vettä, kun huutoa sekä hevosten ja ihmisten pauhinaa äkisti kuului ilmasta. Vavisten pakenin minä ja kohta nuoleksivat tulikielet kaikkien huoneiden seiniä ja kattoja. Kauhusta minä en ensin ollut päästä liikkeelle, mutta sitte minä kuin siivillä lensin pellon poikki rantaan. Ah, te ette tiedä! ette tiedä! Minä matelin kuin sisilisko kallioiden koloon, joiden vieritse tie kulki, ja siitä minun ohitseni he viimein ratsastivat tiehensä. Voi sitä näkyä! Naiset nuorissa, kalpeina ja äänettöminä kuin kuolemassa ja lapset katkerasti itkemässä heidän sivullansa!»