Aika on tullut, päivä nyt koittaa,
Voiton päivä jo kimaltaa.
Kaikukoon riemu, kuningas voittaa!
Ah, kuinka taistelu himartaa!
Rohkealla mielellä astukaa eteen
Hengen voimassa, sota-aseet käteen.
Lyödään nyt voimalla vihamiehet pakoon,
Ajetaan vilkkaasti kaikki vaan lakoon!
Herra auttaa meitä, Herra auttaa meitä.
Herätkäät ylös, te isänmaan lapset,
Pukekaa yllenne sota-aseet!
Kuulkaa, nouskaa! Kuulkaa, nouskaa!
Sotatorvi pauhaa ja soi, sotatorvi pauhaa ja soi!
Jäljelle jäävät seisoivat kuunnellen ja katsoivat lähtevien jälkeen; mutta ennenkuin laulun viimeiset säveleet ehtivät kuolla etäisyyteen, huudahti Iikka äkisti: »Voi, voi, sarka!» ja läksi juoksemaan, minkä jaksoi, sotilasten jäljestä.
XV.
Lybeckerin päämaja.
Vielä elokuussa 1713 oli kenraalimajuri Yrjö Lybecker Suomen sotajoukkojen ylipäällikkönä, ja hänen käskystään oli armeja askel askeleelta peräytynyt ilman ainoatakaan miekansivallusta. Venäläisiä oli 20,000 miestä Helsingissä; tsaari itse oli siellä väkensä keskellä, tarkasteli varustuksia ja yhä vahvisteli niitä, järjesteli kaikki ja valmisteli koko Suomen valloitusta. Kamalan hiljaista oli kaikkialla, maan asujanten toivo hälveni hälvenemistään, tulevaisuus näytti yhä tukalammalta. Ylipäällikkönsä kahlehtimana seisoi armeja epätoivoissaan ja koko maa tuskitellen odotti jokaisen uuden päivän valkenemista. Koko tämä vuosi oli kuultu ainoastaan surusanomia, vaara ja kauhu tunkeutuivat hetki hetkeltä yhä lähemmäksi, epävarmuus kasvoi yhä hirvittävämmäksi, mutta Ruotsista vain ei kuulunut mitään apua. Ilon välähdys tosin levisi siitä menestyksestä, jolla amiraali Lillje taisteli venäläislaivastoa vastaan Suursaaren seuduilla, mutta mitä hyötyä siitäkään tuli kun armeja ei tukenut laivastoa. Lilljen täytyi kolmella laivallansa peräytyä takaisin Viron puolelle. Siten jäi koko sisäsaaristo avoimeksi vihollisille. Mutta Lybecker vain yhä peräytyi. Nyt hän jo oli Hämeenlinnassa ja venäläisjoukko seurasi häntä pohjoiseen päin. Armfelt oli kyllä saanut käskyn ratsuväellä lyödä takaisin yksityisiä vihollisosastoja ja suojella kansaa ryöstelemisistä kaikkialla, missä vaara oli suurin, mutta hänenkin täytyi vähitellen peräytyä suuren vihollisvoiman jaloista. Koko Uusimaa oli täynnänsä vihollisia ja tie oli avoinna Suomen pääkaupunkiin.
Oli jo iltapuoli päivää, vaan vielä aurinko paistoi kirkkaasti Hämeenlinnan yli sekä suomalaisten leiriin, joka oli sen ulkopuolella. Ilma oli tyyni ja kaunis, mutta vähäpä niitä oli, jotka näyttivät huomaavan luonnon kauneutta, vaikka elämä niin kaupungissa kuin leirissäkin oli hiljainen. Kaikki ihmiset, joita näkyi, olivat alla päin ja kolkot kasvoiltansa. Kenraalimajuri Yrjö Lybeckerin ja hänen esikuntansa päämaja oli kaupungissa, mutta itse leirissä oli sitä paitsi eri telttoja ylempien päälliköiden varalla. Eräässä niistä istui hänen ylhäisyytensä Lybecker, palanen juustoa ja leipää kädessä, ja korkealla telttatuolilla vielä laihemmalta näytti hänen laiha vartalonsa, kun hän istui ja kapeat kasvot vielä kapeammilta siinä kuvassa, joka hänestä oli syntynyt teltan seinään. Lybecker ei enää ollut nuori, hänen paras ja ehkäpä onnellisinkin aikansa oli kulunut hiljaisuudessa, kenenkään sitä huomaamatta. Historia tietää hyvin vähän taikkapa ei mitään hänen nuoruutensa vaiheista; se kuitenkin tiedetään, että hän oli kauan, noin 20 vuotta, palvellut ratsumestarina ensin Skoonen ratsurykmentissä ja sitte ratsuhenkivartija-rykmentissä, mutta 1703 tapahtui tärkeä käänne hänen elämässään. Silloin hän yleni majuriksi, pääsi 1704 överstiluutnantiksi, 1705 maaherraksi Viipuriin, 1706 kenraalimajuriksi ja 1707 vapaaherraksi. Mikä hänelle tuotti tuollaista menestystä, lienee nyt aivan tietämätöntä. Tosinhan hän oli Puolan sodassa 1704 ja 1705 tehnyt muutamia pieniä partioretkiä jotenkin hyvällä menestyksellä, mutta mitään erinomaista ei hänen elämässään ole nähtävänä. On lausuttu luulo, että Lybeckerin menestys suuressa määrässä riippui mahtavasta Kasten Feifistä, jonka hyvässä suosiossa hän oli. Jos Feif tuolla tavalla auttoi Lybeckeriä, niin epäillä ainakin sopii, oliko se oikeastaan mikään apu, sillä olipa Lybeckerillä mitä ja miten hyviä ominaisuuksia hyvänsä, niin sotilas hän ei ollut, vaan tuli Suomen joukkojen päällikkönä ainiaaksi onnettoman kuuluisaksi. Häntä moitittiin mahtavuutensa aikana mielivaltaisuudesta eikä se suinkaan vähentänyt yleistä vihaa maan pelkuria päällikköä kohtaan.
Hänen ylhäisyydellänsä oli nyt tekemistä kirjurinsa kanssa, joka pöydän ääressä selaili paperikasaa; mutta työ näytti jo valmistuneen, sillä kirjuri nousi sanoen:
»Nyt on kaikki valmis, teidän ylhäisyytenne.»
Lybecker katsahti ylös ja vastasi vähän hajamielisesti: »Jaha, vai niin, hyvä! Mutta vielä yksi asia. Kirjottakaa minun tervehdykseni kuninkaalliselle neuvoskunnalle Tukholmaan ja sanokaa minun toivovan, että jo vuosikausia luvattu apu sieltä Ruotsista viimeinkin tulee. Sanokaa heille myöskin, että me siihen luottaen istumme täällä rauhassa toistaiseksi ja hätätilassa peräydymme pohjoista kohti. Sillä vaikka meidän armejamme, kun nostoväki tulee, kasvanee ehkä 13,000-miehiseksi, en minä kuitenkaan huoli lähteä venäläisiä vastaan ennen aikojaan, sillä heitä sanotaan olevan 20,000. Sanokaa heille minun sotatapani olevan, ett'en koskaan pane mitään vaaraan.»
Kirjuri pani asiat muistiin ja vastasi sitte: »Se on merkitty, teidän ylhäisyytenne.»