Miihkali hymyili; Elina näytti hänestä niin lapselliselta, ja hän sanoi ystävällisesti: »Ah, sitä levotonta naisen mieltä, joka pelkää olevan pimeyttä yksin auringossakin. Etkö sinä ole minun lapsuuteni ystävä, nuoruuteni morsian? Oletko sinä ajatellut itseäsi toisen puolisoksi, minusta erotetuksi? Jos olet, niin olet todella ajatellut paljon enemmän kuin minä ja paljon enemmän, kuin mitä nytkään osaan käsittää, sillä vaikka ajatukseni olisivat kuinka kaukana hyvänsä lennelleet, niin muihin naisiin ne eivät ole koskaan ehtineet.»
Elina katsoi melkein rukoilevasti häneen. »Ah», sanoi hän, »sano se vielä kerran uudestaan!» Ja hän ojensi hänelle kätensä. »Kas, minä rakastan sinua niin suuresti ja uskon mielelläni, että minäkin olen rakas sinulle.»
»Niin, usko vain, Elina, äläkä tuomitse minua näiden silmänräpäysten mukaan, jotka nyt olemme olleet yhdessä. Sinä et tiedä, mitä nämä viime ajat ovat maksaneet minulle.»
»Minä tiedän sinun jättäneen sankarin uran, ruvetaksesi papiksi.»
»Ja se on niin helppo sanoa», sanoi Miihkali vähän suruisesti hymyillen, »mutta minunhan piti juurtua aivan vieraasen maaperään ja alkaa elämä alusta, ohjata elämäni laiva aivan toista paikkaa kohti, kuin olin uneksinut koko nuoruuteni ajan; eikä se ole yhtä helppoa kuin vanhain kenkäin vaihtaminen uusiin.»
»Jumala auttaa sinua.»
»Niin, hän, ja sitte minä itsekin puolestani autan itseäni kuin mies.»
»Tuleekohan se sinulle raskaaksikin?»
»Ken astuu etupäässä opettamaan, ylentämään ja tietä näyttämään, hänen pitää osata uhrata ja kieltää itsensä. Lupaus luopua kaikesta, mitä olin uneksinut, oli minut vähällä kokonaan tukeuttaa, mutta nythän se jo on tehty.»
»Sinä lupasit paljon.»