Lybeckerin ajutantti astui telttaan ja antoi kenraalille kirjeen. »Sanan tuoja laivastosta», sanoi hän »toi tämän kirjeen amiraali Lilljeltä; hän odottaa pääsöä puheillenne.»
Kenraali mursi sinetin ja luki, heitti sitte kirjeen pöydälle ja sanoi vähän hajamielisesti: »Minä tahdon puhua kenraalien Armfeltin ja De la Barren kanssa.»
»Entä sanantuoja?» kysyi ajutantti.
»Hän odottakoon.»
Ajutantti poistui ja teltassa olijat pysyivät vaiti. Ainoastaan porsas häiritsi hiljaisuutta, iloisesti röhkimällä ja hyppimällä kenraalin polville. Person seisoi kuin tulisilla hiilillä; muutaman minuutin kuluttua piti hänen poistua toisten tieltä, ehkäpä ainiaaksi. Tämmöisinä aikoina ei mitään käynyt niin tarkkaan edeltäpäin arvaaminen. Epävarmuus teki hänet rohkeammaksi kuin milloinkaan ennen, niin että hän taas alkoi puhua:
»Niin on, kuin minä sanoin: viisaampaa elukkaa ei ole. Hän tietää teidän armollanne olevan taskussa sille jotakin hyvää ja pöydällä myöskin, eikä hän nyt ennen rauhoitu, kuin saa ne suuhunsa. Kas, miten kiire sillä on. Hän tietää, että korkeain herrain tultua on liian myöhä.»
»Ei suinkaan, kelpo Person. Kyllä minulla aina on aikaa uskollisille ystävilleni.»
»Ah, teidän ylhäisyytenne, jospa tohtisin uskoa, että teidän armonne tahtoisitte kuulla minua nyt; minä en uskalla odottaa oikeaa hetkeä; saattaisihan minulle käydä, niinkuin kävi kauppias Bytingille sekä Lindille ja Varpuselle.»
Kenraalin silmät suurenivat. »Mitä tarkotatte?»
»Eikö kauppias Byting ollut liitossa teidän ylhäisyytenne kanssa, kun ne suuret viina-aamit tulivat Rostockista, ja eivätkö Lind ja Varpunen olleet tottuneimmat salapurjehtijat, kuin koskaan on kynnellyt Paraisten vesiä, mutta minä heitä kuitenkin varotin, sillä minä olen huomannut kaiken riippuvan siitä, miten kauan onni antaa toisten pidellä itseään kiinni. Niin, minä varotin heitä, mutta he luottivat siihen, että vaikkapa heidät nipistettäisiinkin kiinni, niin ei teidän armoanne kuitenkaan saada kiinni ettekä te jätä heitä pulaan.»