»Herra kenraali, ettehän vain epäille, että meidän rinnassamme on kylliksi rohkeutta silloin, kun viimeinkin toiminnan hetki tulee, koska meillä kerran on ollut rohkeutta sokeasti totella teitä ja saattaa asiat sille kannalle, kuin ne nyt ovat?»
Lybecker hämmästyi. »Mitä te uskallatte sanoa, herra?» tiuskasi hän. »Millaista puhetta! Te ette tule meidän neuvotteluumme huomenna. Te saatte ryömiä arestiin heti paikalla ja istua siellä, kunnes minä teitä kutsun. Mikä te luulette olevanne? Luutnantti te olette ja lisäksi suomalainen, siinä teidän ansionne. Ja tuota rohkeutta, jota niin kehutte, ette vielä ole näyttänyt, hyvä herra, eivätkä teidän maanmiehennekään ole sitä näyttäneet. Kaksi asiaa he minun tietääkseni osaavat, syödä ensin ja maata sitte.»
Lybeckerin sanat tunkeutuivat kuin miekan pistos nuorukaisen sydämeen ja herättivät siellä eloon kauan kyteneet tunteet. Hän ajatteli omaisiansa ja kansaansa semmoisina, kuin oli oppinut tuntemaan heidät taisteluissa. Hän näki isänsä ja vanhemman veljensä taistelevan Tiesenhausenin urhoollisessa rykmentissä Liivinmaalla, hän muisti Tallinnan piiritystä De la Barren johdolla; miten oli taisteltu siellä ja ennen Suomessa ja miten nyt taisteltiin täällä Suomessa! Mitä voimaa ja rohkeutta hän olikaan ennen nähnyt, kun veli 34 suomalaisensa kanssa hävitti venäläisten linnotukset Muolassa ja sitte vielä kerran vallotti samat linnat, kun vihollinen sai ne jälleen rakennetuksi. Kymijoen, Karjalan, Karjan sillan ja monen muun taistelun sankarit astuivat elävinä hänen silmäinsä eteen, kehottaen häntä pesemään pois häväistystä, jonka heille oli viskannut vasten silmiä valtakunnan pelkurimaisin mies, ja muistamatta mitään muuta vastasi hän rohkeasti:
»Tiedättekö, teidän ylhäisyytenne, mitä unta me sitte näemme noin maatessamme? Me näemme teidät seisovan oikeuden edessä vastaamassa näistä ajoista ja teidän sijassanne olevan kunnon miehen.»
Lybecker raivostui: »Tuokaas tänne miekkanne! Antakaa pois se! Tuolla lailla puhuessanne ette sitä tarvitse.»
Mutta raivoissaan oli nuorukainenkin. Viha ja ylenkatse kuohuttivat hurjasti hänen vertansa. Hän sivalsi miekan tupesta, katkoi sen palasiksi ja viskasi ne kenraalin jalkain eteen, äristen hampaiden välistä: »Konnan käsi ei saa sitä häväistä!»
»Hoi, vahti!» huusi Lybecker ja vahtimies tuli. Kenraali sanoi korpraalille: »Te vastaatte, että tämä herra pysyy lukon takana.»
Vahti vei pois Fieandtin ja Lybecker astua sipsutteli kiihtyneenä edestakaisin. »Kurjaa!» tiuskasi hän. »Kurjan kurjaa todella! Minä olen liian hyvä, kun annan väen ja päälliköiden kinastella ja aina hidastelen, milloin pitäisi rangaista, enkä tee koskaan rangaistuksen esimerkkiä, jota voitaisiin kertoa yli koko maan. Se ehkä katkoisi siivet tuolta rohkeudelta, joka tekee joka kielen niin hävyttömäksi sekä suurissa että pienissä asioissa, kun on vaan puhe minusta. Mitä minä sille osaan, että väki tässä seisoo alastomana? Mitä minä osaan siihen, että väellä ei ole leipää?» Hän kääntyi upseerien puoleen: »Mitä minä sille taidan, että köyhyys leviää leviämistään nyt paljoa pahemmin kuin ennen!» Lybecker katseli herrojansa lapsellisella voitonriemulla, ikäänkuin ylpeillen, ett'ei kukaan voinut velvottaa häntä toimittamaan vaatteita ja leipää armejalle.
Hetkisen olivat kaikki vaiti, ehkäpä kenraalit epäilivät, tokkopa ollenkaan maksoi vaivaa puhua enää mitään tuolle onnettomuuden päällikölle, vaan viimein kuitenkin De la Barre sanoi:
»Teidän ylhäisyytenne, sille te ette mitään voi, mutta teidän on syy, ett'emme me saa taistella. Sotamies ei murise siksi, että hän näkee nälkää, eikä siitäkään, että hän on repaleissa, melkein alastomana talvipakkasessa. Ei, vaan hän murisee siksi, ett'ei hän saa koskaan taistella.»