Kenraali nyykäytti päätään. »Hyvä, kyllä ymmärrän. Tulkaa iltasilla kaupunkiin, ja kysykää kenraali Armfeltia, niin saamme tarkemmin puhella asiasta.» Hän viittasi ystävällisesti jäähyväisiksi ja kysyi läsnä seisovalta sotamieheltä:
»Missä on sanantuoja, joka toi kirjeen laivastosta?»
Sotamies näytti tomuista miestä, joka seisoi odotellen hänen ylhäisyytensä puheille pääsyä. Armfelt astui hänen luoksensa, ja kohta molemmat katosivat toiselle puolelle leiriä.
Lybecker aikoi myöskin lähteä, mutta vastassa oli Alli, joka oli yhdessä
Iikan kanssa saapunut tänne.
»Armollinen herra, armahtakaa minua!» rukoili hän.
Lybecker kääntyi aivan vilkastuneena De la Barren puoleen, sanoen:
»Kerrotaan kansan nurisevan minua, ja kuitenkin he minua etsivät.
Niille, jotka eivät sano minua hyväksi, tahdon näyttää, että olen hyvä.»
»Armollinen herra,» pyyteli tyttö, »tahdotteko kuulla minua kuninkaan sijassa?»
»No, mitä sinä tahdot?»
»Kärsivällisyys on rakkauden tytär, ja minä pyydän, älkää kärsimättömästi kääntykö pois minusta. Kuningas on antanut teidät meille avuksi ja puolustukseksi.»
Lybeckerin kasvot kirkastuivat yhä enemmän. »Tietysti, tietysti!» vakuutti hän vilkkaasti. »Kaikki apu, mitä annetaan tälle kansalle ja maalle, sen kaikki minä yksin jakelen.»