Menestyksen toivo pakeni yhä etemmäksi, mutta kuitenkin jatkoi Alli rukoillen: »Ken tahtoo, hänelle on myöskin kaikki mahdollista. Jos lähetätte vain sanan tai kirjeen Venäjän tsaarille vakuuttaen, että te ette hyväksy vääryyttä, joka on tehty kauppiaille, niin aukenee kotitie heti kaikille omaisillemme ja kansalaisillemme ja tsaari saa iloksensa osottaa laupeutta ja armoa kärsiville. Sanokaa hänelle kaikki ja luvatkaa korvausta niille hänen väestänsä, jotka ovat kärsineet vääryyttä, ja rangastusta niille meikäläisille, jotka ovat toimineet petollisesti. Te olette korkea ja mahtava mies, te myöskin tiedätte, miten on ylevästi ajateltava ja jalosti toimittava. Teillä on, jos tahdotte, voimaa tunkeutua tsaarin sydämeen ja tehdä se lempeäksi niitä kohtaan, jotka eivät ole tehneet pahaa Venäjälle. Meidän Sarkasotamme ei kuulu tähän taisteluun, joka riehuu Ruotsin kuninkaan ja tsaarin välillä. Ne lapset ja vaimot, jotka vankeina vietiin pois rosvojoukon mukana, eivät olleet millään lailla osallisina siinä vääryydessä, jonka Estlander teki. Ah, kirjoittakaa kirje, jos ei kukaan muu vie sitä perille, niin kuljen minä yöt päivät itää kohti, kunnes löydän hänet, jota etsin, ja saan apua siltä, joka voi auttaa. Mutta jos ei lain sana enää auta, niin sivaltakaa miekkanne ja hankkikaa itse oikeutta itsellenne!»
Hänen ylhäisyytensä oli luonnostaan hyväntahtoinen ja lempeä mies, ja tuo hädän huuto liikutti häntä yhä enemmän. Luottamus, jolla tyttö vetosi häneen, häntä samalla myöskin ilahutti, ja se tuntui hänestä hyvitykseltä tuon yleisen moitteen rinnalla. Kärsivällisesti ja ystävällisesti vastasi hän taas: »Minä kyllä osaan ymmärtää puheesi, lapsi raukka. Sinä tarkotat hyvää, mutta jätä asia sikseen. Sille me emme voi mitään, ja vielä vähemmin Venäjän tsaari ryhtyisi asiaan, joka on niin pieni kuin varpunen suurten kotkien keskellä. Palaa kotiisi ja kerro heille siellä pohjoisessa, että Lybecker on täällä kuninkaan sijassa ja hoitaa suuria asioita, vaan ei pieniä.»
Se oli jo liiaksi. Alli ei voinut häntä lyödä, ei surmata tuota miestä, joka seisoi hänen edessänsä; hän ei edes tahtonut näyttää kyyneliäänkään, mutta yleinen halveksiminen oli ollut tosi, ja sitä tahtoi hänkin nyt lisätä muutamalla sanalla. Säkenöivin silmin hän virkkoi: »Suuri oli kyllä maine teidän ylhäisyydestänne, mutta pieni se kuitenkin oli siihen katsoen, mitä olette!»
Lybecker oudostui ja kummastui. Samaako puhui tuo tyttö kuin muutkin? »Mitä nyt?» tiuskasi hän. »Mitä sanoo maine? Ja kuka te olette, joka uskallatte niin puhua kuninkaan miehelle?» Ja seurueensa puoleen kääntyen jatkoi hän: »Toimittakaa tyttö pois leiristä, muuten voisi hän saada aikaan pahaa.»
Hän aikoi lähteä, mutta Alli heittäytyi hänen jalkoihinsa ja huusi: »Minä olen hätähuuto vangittujen huulilta! Armahtakaa! Olkaa lempeä eikä kova!»
Kenraali koetti astua hänen ohitsensa, mutta tyttö tarttui hänen nuttunsa liepeeseen ja jatkoi tuskaisesti: »Ei, älkää noin menkö! Ei, ei, te ette saa mennä! Sanokaa, sanokaa lupaavanne. Luvatkaa vapauttaa vangit!»
Lybeckerin tuska kasvoi myöskin, hän tahtoi päästä tytöstä eroon miten hyvänsä. »Hänhän on ihan hullu!» virkkoi hän. »Pitäkää hänestä huolta.» Ja hän riuhtasi itsensä irti, hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti pois.
Alli nousi. Tänä hetkenä hän tuskin tiesi, mitä oikeastaan tahtoi; hän katseli ympärilleen ja sanoi ikäänkuin vähän sekavana tuskasta: »En minä nyt ole hullu, mutta silloin olin, kun en uskonut, mitä meidän miehemme sanoivat tuosta, joka tuolla pakenee. Hänen juuri oli syy, että tapahtui, mitä tapahtunut on, sillä hänhän otti pois ne sata hyvin varustettua ratsumiestä, jotka meillä oli turvana, jotka Nieroth jätti sinne pohjoiseen meille suojaksi ja avuksi. Minkähän tehtävän ne sotilaat ovat täällä alhaalla suorittaneet? Ja mitähän suurta koko armejakaan on tähän päivään asti saanut aikaan? Niin sen tosiaankin, että venäläiset nyt tunkeutuvat päällemme joka taholta ja että koko maa horjuu, sillä kuninkaan ensimäinen mies, jonka pitäisi olla ensimäisenä velvollisuuksien suorituksessa ja suurissa urhotöissä, hän on ensimäinen vain petoksessa ja arkuudessa.»
Hänen ylhäisyytensä oli jo poissa eikä siis kuullut noita sanoja, mutta väkijoukko oli levottomasti seurannut koko tapausta ja kuuli nyt senkin. Kumeaa hyväksymistä alkoi jo vähin kuulua, mutta kaikki kuitenkin jälleen vaikenivat, kun De la Barre sanoi Allille:
»Te lausutte sanoja, joita ei pitäisi kuulua, sillä kuultuina ne saattaisivat tulla hyvin kalliiksi; jokainen kuitenkin ymmärtää niiden lähteneen surusta, ja sentähden ne myöskin sen mukaan arvostellaan lempeämmin.»