De la Barre nykäytti olkapäitään ja vastasi: »Jos edes koetetaan, niin voi olla ainakin toivoa menestymisestä, mutta tässä ei tapahdu mitään. Minun lupaukseni oli vain lohdutus. Missä ei ole toivon tilaa, ei siinä mikään auta.»
Mutta Iikka osotti kädellään kenraalia ja huusi sotamiehille: »Kas, hänen pitäisi olla kuninkaan ensimäisenä miehenä.»
»Eläköön Labar!» kaikui taas sotilasriveistä saaden kenraalin silmät säkenöimään. Hänen kaunis vartalonsa näytti pitemmältä ja ylevämmältä kuin ennen, mutta kenenkään ei pitänyt huomata, mitä hän tunsi; sentähden hän muka kummastuen kysyi: »Mitähän väki riemuitsee? Ja mikä heillä lienee aiheena? Ilohuuto on niin harvinainen täällä leirissä.»
Vastenmielisesti vastasi Stjernschantz: »Herra kenraali, he riemuitsevat teidän lupauksestanne; meidän väkemme ei epäile kunniasanaa.»
De la Barre hymyili. »Enhän minä kunniasanaani antanutkaan; siihen olisi kunnia ollut liian korkea ja kallis. Minkä kuningas asettaa ylimmäksi valtikkansa huippuun ja kerjäläinen tarkimmasti kätkee pussiinsa ja mitä aatelismies pitää elämäänsäkin arvokkaampana, senkö minä, rahankin herran ja kuoleman voittajan, niin välinpitämättömästi viskaisin pois kuin lapsi helistimensä! Minäkö, De la Barre, joka pidän kunniaa aina ensi asiana ja elänkin vain sitä varten, että kuoltuani olisi nimelläni kunniaa, minäkö sen ajattelemattomasti ripustaisin niin heikkoon lankaan, kuin lupaus on, jolla ei tarkoteta tuon taivaallista, ja siten riistäisin De la Barre-nimeltä kaiken loiston, joka vuosisatoja vanhana ympäröi minun sukuani ja minua itseäni! Enhän toki, siinä erehdyitte, hyvät herrat. Minä vain lohdutusta ja rauhaa annoin, missä sitä tarvittiin. Mitä toivo lupaa, on paljon arvokkaampaa, kuin paraskaan todellisuus voi antaa.»
»Toivoako te vain annoitte hänelle!» kysyi Stjernschatz vakavasti ja katseli tutkistelevasti kenraalin muhkeaa vartaloa.
»Eihän muusta voi koskaan olla puhettakaan», vastasi hän, »mutta hyväpä sekin. Hänhän saattaa olla toivossa hyvinkin onnellinen. Kun uskoo ja toivoo, silloin elää mielellään.»
Kenraali pyörähti selin, mutta takaansa kuuli hän sanat: »Niin ei olisi
Armfelt koskaan tehnyt.»
Ne sanat kirvelivät De la Barren mieltä. Mitä? Armfeltko? Eikö hän olisi niin tehnyt? Kenraalin mustat silmät säihkyivät hänen tuota ajatellessaan. Hän kääntyi jälleen ja katsoi terävästi edessään seisovia upseereja, mutta kun ei kukaan heistä vastannut, hillitsi hän mielensä ja astui syrjemmäksi. Parooni Lieveniltä hän sitte kysyi suoraan: »Pitääkö tuon Armfeltin sitte aina olla pitkällä varjollaan pimittämässä kaikkia minun teitäni ja himmentämässä minua niin suurissa kuin pienissäkin asioissa?» Tänä hetkenä olisi De la Barre mielellään kukistanut kaikki, jotka olivat kuulleet hänen lupauksensa ja puheensa, maahan käskyllä: »polvillenne!», mutta väki jo hajautui ja kohta oli kenraali ypö yksin. Pianpa hänkin sai muuta ajattelemista, sillä äkisti kaikui huuto: »Venäläiset tulevat!» ja hätärumpu kumisi ja yht'äkkiä oli koko leiri liikkeellä.