Sprengtport veti takin päällensä, ja sitten lähdettiin yhdessä alas kaupunkiin, jossa väki yhä sai ruokaa. Torilla oli vilkas liike. Nyt oli taalalaisten levähdysvuoro, ja kaikkialla vilisi sotaväkeä. Saaveja täynnä ruokaa seisoi siellä täällä ja niiden vieressä leipärattaat. Naiset täyttivät vateja ja jakelivat osansa kullekin. Hiljainen sorina kuului ilmassa, mutta äkkiä kajahti kirkonkellojen ääni, kutsuen kansaa kokoon. Mitähän se tiesi? Samassa näkyi kulkue nuorisoa ja poikia, joita johti pari vanhempaa miestä. Siinä oli koulun rehtori, konrehtori ja oppilaat. Ensinmainittu oli pitkäkasvuinen ja harmaantunut mies, jonka luja ryhti osoitti, että hän ainakin jonkun aikaa oli enemmän puuhannut miekka-kuin kirjatyössä. Rehtori Wallenius oli nuoruudessaan harjoittanut opinnoita ja oli jo valmistumaisillaan papiksi, mutta kun isoviha katkasi kaikki rauhan toimet, tarttui hänkin miekkaan kuten muutkin. Kun oppilaitokset sitten uudestaan avattiin, sai hän täällä opettajapaikan ja oli sitten koettanut hyvällä ja kovalla kasvattaa kelpo miehiä tulevaisuutta varten.
Nyt astui rehtori kirkon portaille ja puhui kuuntelevalle väelle: — Kellot soivat minun käskystäni, sillä kun pastorimme vielä makaa sairaana, olen minä hänen sijassaan koonnut teidät Herran huoneeseen viimeiseen yhteiseen rukoukseen. Mutta ennenkun astumme pyhien holvien alle, tahdon minä, koulun esimiehenä, jättää teille takaisin lapsenne. Kirjamme seisovat hyllyillä, ehkä sinne jäävätkin, ja nyt tulee meidän näyttää, että olemme oppineet ei ainoastaan elämää varten, vaan myös osataksemme kuolla.
— Aikovatko nuo nuoret myöskin taisteluun? Kestättekö, lapset, niin ankarassa koetuksessa? kysyttiin levottomasti. Mutta oppilaat seisoivat vakavina, ja yksi pojista vastasi rohkeasti: — Emmekö ole yhtä hyvät kuin pojat ennen? Kaikki hekin menivät mukaan, vaikka moni oli meitä nuorempi.
— Älä itke äiti, lohdutti toinen, nähdessään itkevän äitinsä. Jos voitamme, niin rakennan teille oman tuvan mieheksi päästyäni, mutta jos kuolen — ehkä kuolette tekin.
— Älköön mielenne masentuko, puhui rehtori. Vihollinen tunkee esiin kuin musta virta ja luottaa ylivoimaansa, kun me olemme näin pieni kansa, mutta meidänkin apumme on tulossa. Tiedämme että pääarmeija on matkalla ja saattaa olla täällä varsin pian, ja siksi täytyy meidän pitää puoliamme. Isämme ammensivat voimansa Hänestä, joka ei petä koskaan, ja sitä olen opettanut teidän lapsillenne mikäli olen voinut. Nämät nuorukaiset ovat nyt valmiit seuraamaan minua pattereihin. Oikea asiamme antaa heille rohkeutta, ja rohkeus antaa voimaa. Sitä olen itse kokenut taistellessamme Viipurin muureilla. Ei tarvitse kenenkään pelätä, että Suomen sankarimaine meidän kauttamme himmentyy. Joko elämme tai kuolemme, tehkäämme se kuin miehet.
— Jumala olkoon kanssanne, lapset! kuului nyyhkivä vastaus monelta taholta.
Rehtori astui kirkkoon ja hänen seurassaan koulunuoriso sekä kaupungin väestöstä jokainen, jolle se oli mahdollista. Taalain rykmentin oli nyt vuoro lähteä, ja sijaan astuivat hämäläiset. Synkkinä ja umpimielisinä ottivat he vastaan tarjotut vadit; tuskin yhtäkään sanaa lausuttiin.
Tarjoilijain joukossa oli Maria innokkaimpia. Hän oli riisunut sotilaspukunsa ja oli nyt entisellään. Silmät tuikkivat tähtinä, vieläpä saattoi huulilla näkyä haihtuva hymyily noille harmaantuneille ja jäykille vanhuksille isän nuoruuden ajoilta. Kaksi heistä, Kolmhalko ja Hohti, seisoivat siinä odottamassa osaansa ja heidän rinnallaan oli Tapani.
— Tässä on, pilaili Maria täyttäessään heidän vatinsa kauhalla.
Jokaisessa annoksessani on yhdeksän miehen voima. Pysykää miehinä!
Kolmhalko vastasi tuimasti: — Jos on tarkoitus, että armeijan tulee tapella, niin kyllä tappelemme niinkuin muutkin, mutta yksi sanoo yhtä, toinen toista.