— Ainakaan se ei tapahdu minun johdollani, vakuutti Löfving suurella ponnella. Eipä, vaikka minut kymmenen kertaa valtuutettaisiin.
Martti ei häntä ymmärtänyt. — Miksi ei? huudahti hän. Koko maailma puhuu vielä siitä kuinka te 20 vuotta sitten veitte sissinne tuleen. Silloin olitte kaikkien kauhuna, mutta kun me nuoret tahdomme olla teidän vertaisianne, silloin työnnätte meidät pois.
— Näetsen, poikani, aikamme ei kaipaa sissejä. Silloin vei kuningas miehiämme vieraisiin maihin, mutta nyt jää armeija kotimaahan ja saa lisäksi apua Ruotsista.
Martti tuimistui: — Armeijaahan me aijommekin tukea, aivan niinkuin sissit Isonvihan aikana. Ette uskokaan kuinka kunnostaisimme itseämme.
Jylhänä keskeytti hänen puhettansa Löfving: — Et tiedä mitä on sissinä oleminen, raadella omia yhtä paljon kuin vihollistakin. Se edesvastuu, joka painaa semmoista soturia, on raskaampi kuin se, jonka alaisena kuninkaallinen armeija on. Et tiedä mitä on yöt päivät elää kuin jännitetty jousi aina laukeamaisillaan, aina katkeamaisillaan. Ei mitään rauhaa, ei mitään neuvoa päälliköltä, ei mitään tukea ja apua väestöltä, yhä vaan olla aiheuttamassa surua ja hätää, saada kirouksia eikä suinkaan kiitosta osakseen, mutta pakotettuna kaikkea tätä kestämään.
Löfvingin varma ryhti oli osaksi lauhtunut hänen kertoessaan järkähyttäviä muistelmiansa, ja haihtuva kalpeus näkyi hetkeksi hänen ruskettuneissa kasvoissaan. Martti huomasi tämän muutoksen, ja mitä hän ei siitä ymmärtänyt, sen selitti hänelle isän äänen sävy. Oli se kai vaikea aika, josta hän puhui.
— Luuletteko, kysyi hän hellästi, että meistä yksikään lähtee palkan ja kiitoksen toivossa? Mutta kyllä me kiittäisimme ja kunnioittaisimme teitä, niinkuin ei ole koskaan johtajaa kunnioitettu, jos vaan suostuisitte rupeamaan meikäläiseksi. Sana, viittauskin veisi meidät vaarojen ja kuoleman läpi. Ei saisi yksikään niistä, jotka muinoin seurasivat teitä, sanoa, ettemme olleet kylliksi kelpoja astumaan heidän jäljissään.
— Kuulethan, keskeytti Löfving tuimasti, etteivät herrat hyväksy teidän tuumianne. Se asian ratkaisee.
Martti ei hellittänyt. — Ettekö luule meidän tietävän miksi eivät hyväksy. Ei ole Hattuihin luottamista.
Närkästyneellä liikenteellä kallistaen päätänsä taapäin laski Löfving kätensä pojan olalle ja sanoi: