— Minut? Ja sinä kai aiot mukaan?
— Niin aion; kaikki on käynyt kuin vihurissa heti kun julistimme, että te rupeaisitte johtajaksemme.
Ratkaiseva päätös ilmaantui Löfvingin piirteissä.
— Ei, poikaseni. Minua he turhaan odottavat. Minun paikkani on rykmentissä, ja siinä on sinunkin. Meillä siis ei ole mitään tekemistä vapaaehtoisten kanssa. Älä niistä huoli.
Martin sydän sykki rajummin, ja kostea pilvi suurensi hänen silmiänsä, kun hän käheähköllä äänellä vastasi: — Niistä juuri huolin. Rakas isä, ettekö tahdo olla hyvä ja neuvotella majurin kanssa. Pyytäkää häntä puhumaan ylipäällystölle, että he päästävät minut lähteinään muiden kanssa teidän johdossanne.
Löfving tarkasti hetken poikaa vaijeten. Martti näytti hänestä sinä hetkenä huimalta hevoselta, joka riehuu päästäksensä valjaistaan ja ohjaajastaan. Mutta isän velvollisuus oli nyt saada hänet järkiinsä.
— Olkoon sinulle sanottuna, alkoi Löfving, että tieto sinun vapaaehtoisistasi on joutunut päälliköiden korviin, ja majuri Sprengtport on kuulustellut asiaa, mutta minun ei sallita erota rykmentistä, ja vielä vähemmin sinun.
— Puhun sitte itse majurin kanssa että hän saa tietää kaikki, huudahti
Martti tulistuneena.
— Olethan jo sanonut hänelle sanottavasi.
— Kyllä, kaiken sen, mitä olin ajatellut, vaan en sitä mitä olen tehnyt. Kaikki toverini myöntävät, että minähän olen saanut hämäläiset kutsutuiksi ja koossa pysymään. Päälliköt luulevat, ettei nykyinen nuoriso kelpaa mihinkään, mutta me kelpaamme! Herrat itse tulevat käsittämään mitä hyötyä on vapaajoukosta, joka myrskynä syöksee esiin, sinne mihin ei kukaan muu pääse.