— Valehtelette! huusi Piata. Olenhan sanonut, että siinä on paimen ja lehmä.
— Hän vaan sanoo niin, meluttiin joukossa. Tuo kuva hankkii kirousta kaupungille.
— Ettekö enään usko Jumalaan, koska otatte paholaisen avuksi? kysyi Leena vakavasti. Mutta Piata vastasi rohkeasti: — Olen kristinuskoon kastettu niinkuin tekin, mutta kun kehotettiin kaikkia tekemään minkä voivat armeijan hyväksi, päätin minäkin tehdä mitä kykenin. Koetin siis viimeistä keinoa saadakseni elukat ja ukkoni takaisin. Sitten kertoi Piata rivakkaasti kuinka hän ollessaan muiden vankien kanssa Venäjällä oli oppinut hankkimaan takaisin kadonneita ihmisiä ja kaluja. Tarvitsi vaan ripustaa jotakin kadonneen näköistä ja lukea loitsuja, niin kyllä se palajaa, jos se on hengissä. Sitä varten oli hän käyttänyt ukkonsa vaatteet ja lehmänvuodan.
Ympäröivät seisoivat hämmästyneinä eivätkä tietäneet mitä sanoa, mutta voitonvarmana jatkoi Piata: — Se keino ei petä. Jos elukat ovat hengissä niin kyllä palaavat, ja ukko myöskin.
Leena valmistui jo nuhtelemaan Piataa hänen synnistään, mutta samassa kuului huutoja:
— Katsokaa, tuolla hän tulee, tuolla! Ja nyt viittasivat portissa seisovat torin vastakkaiseen laitaan, jossa ilmaantui paimen ikäänkuin pilvistä pudonneena.
— Kas, kas, tuolla hän tulee, huusi koko muu joukko. Assari se on! Ja sitten riensivät nuoret ja vanhat katsomaan häntä, joka tuli tomuisena, repaleisena, ontuvana ja itkien.
— Missä olet ollut? Mistä tulet, sinkoilivat kysymykset sekaisin.
— Kaukaa, kaukaa, voi! Kasakka otti kiinni. Voi, voi! raahasi perässään, kunnes Armilan luona toiset kasakat sitoivat hevosen selkään.
— Kun et kuollut.