Tämänkin oli Maria nähnyt, ja kun Wrangel nojautuneena länsipohjalaisiinsa poikkesi Myllymäeltä, tuli Maria heitä vastaan tarjotaksensa heille apuansa, ja niin he lähtivät lähimpään taloon.

Länsipohjalaiset ja sörmlantilaiset sulkeutuivat yhteen ja taistelivat yhä, vaikka muut olivat paenneet. Kello 5 iltapuolella sortuivat nekin ylivoiman alle ja vetäytyivät Myllymäelle. Siellä he tapasivat Wrangelin kivellä istumassa. Ei häntä saatu pysymään kaupungissa. Hänestä ei ollut maailmassa muuta kuin hänen väkensä. Kuinka sen kävi? Vastaus siihen oli enemmän kuin elämä, ja levottomuus oli ajanut hänet puolikuolleena takaisin taistelutantereelle. Verrattomalla urhoudella olivat hänen ruotsalaisensa kestäneet ja hyvässä järjestyksessä vetäytyneet takaisin. Parhaiten kaikista taistelivat kuitenkin länsipohjalaiset. Kaikki heidän upseerinsa olivat kaatuneet ja heitä komensi nyt korpraali Carlberg. Wrangel oli koonnut viimeiset voimansa ottaaksensa vieläkin johdon käsiinsä, mutta kivistys ja verenvuoto hänet melkein mursivat. Silloin riensi Carlberg hänen luoksensa ja sanoi: — Herra kenraali, määrätkää meille upseeri, niin ryhdymme vielä taisteluun. Surun tukahuttamalla äänellä vastasi Wrangel: — Jos voit, poikani, mitään saada aikaan puolustukseksemme, niin siihen saat lupani. Korpraali riensi takaisin ja ryhtyi johtoon. Länsipohjalaiset sulkeutuivat hänen ympärillensä ja peräytyivät ampuen joka haaralle. Eräs venäläinen päällikkö tahtoi lähettää 6 pataljoonaa kiertämään tahi surmaamaan tuota pientä joukkoa, mutta kenraali Keith vastasi: — Ei toki, sääli olisi ylivoimalla tuhota noin urhoollisia miehiä. Häiritsemättä saivat länsipohjalaiset lähteä asemastaan ja seurata taalalaisia ja sörmlantilaisia kaupunkiin.

Taistelu oli menetetty, mutta Willebrand koetti vielä väellä, jota hän kiireessä sai kootuksi, puolustaa linnaa pakottaaksensa sieltä, jos mahdollista, vihollista peräytymään. Mutta miehitys oli liian heikko eikä ollut tarpeellista yhteistointakaan. Venäläiset ampuivat linnaa Myllymäeltä ruotsalaisten tykeillä ja pääsivät jo ulkovarustuksiin saakka. Silloin saapui valkosen lipun turvissa sanansaattajia linnasta. Välittäjinä venäläisten puolelta ottivat heitä vastaan kenraali Ykskyl ja eversti Lohman, jotka ruotsiksi kehoittivat kaupunkia antaumaan luvaten armahdusta. Mutta heitä ei ymmärretty ja huutaen: Kas perkele! lauaistiin muutamia kiväärejä, jotka kaatoivat heidät kuolleina maahan.

Taistelu alkoi uudestaan, ja hurjistuneina ryntäsivät venäläiset joukot esiin, murtaen paaluaidat toisen toisensa perästä. Pahasti haavoitettuna lähetti Willebrand sanan Wrangelille, ettei hän enään voinut suojella kaupunkia, jonka johdosta tämä käski hänen ehdottaa antautumista. Valkonen lippu nostettiin nyt linnan valleille, merkiksi että miehistö tahtoi antautua, ja nyt venäläisetkin lakkasivat ampumasta. Mutta useat vartiojoukot, jotka eivät olleet saaneet asiasta tietoa, jatkoivat taistelua, ja niin suuri oli sekaannus, että kun yksi osa miehistöä oli valmis riisumaan aseet, laukaisivat toiset tykkejä tai räjähyttivät miinoja rauhaa tarjoovaa vihollista vastaan. Se oli öljyä tuleen, raivo kiihtyi. Venäläiset ryntäsivät uudestaan, tunkivat joka haaralta kaupunkiin, joka puolustautui epätoivoisena. Ei pyydetty eikä suotu armoa. Kaikki, ukot, naiset ja lapset tarttuivat aseisiin. Asukkaat taistelivat pitkin katuja ja pihoja ja ampuivat katoilta. Veri juoksi virtana, ja viha, kauhu, tuska ja kuolemankamppaus täytti ilman kamalilla äänillään.

Mariakin oli saanut käsiinsä verisen miekan ja riensi sen kanssa naisjoukon etupäässä kirkkoon. Toisia pakenevia seurasi, sulkien rajusti ovet jälestään. Mutta tähänkin paikkaan rynnättiin. Aseet välkkyivät, akkunat ja ovet murrettiin, ja kaikilta haaroilta syöksyi voittaja sisälle. Selkä ovenpieleen nojautuneena taisteli Maria minkä voi, varmasti päättäen puolustautua tai kuolla. Kasakka tarttui hänen käsivarteensa, mutta miekallaan hakkasi häneltä Maria kaksi sormea. Silloin nosti kasakka piikkinsä lävistääksensä hänen rintansa. Tungos hänen ympärillänsä esti kuitenkin kasakan liikkeitä, ja vielä oli verinen ase Mariaa vastaan kohotettuna, kun kaksi venäläistä upseeria riensi soturia hillitsemään.

— Ei toki, huusi nuori Dmitri Mirovitsh. Älä tahraa aseittemme loistoa. Ja samassa tuokiossa heittäytyi Attila toiselta puolelta estääksensä kasakkaa tahi itse vastaanottaakseen kuoleman-iskun. — Seis, Venäjän hallitsija käy sotaa vihollisia armeijoja vaan ei naisia ja lapsia vastaan. Niin huutaen kääntyi Mirovitsh sisääntunkevia sotilaita vastaan, ja hänen onnistui vihdoin useamman saapuneen upseerin avulla pidättää heitä. Kirkko tyhjennettiin ja voitetut vietiin muiden vankien kanssa venäläisten leiriin lähetettäviksi sitten Venäjälle. Seuraavana päivänä Lascy lähti matkaan rajalle päin.

Vangitut loivat vielä ennen lähtöänsä silmäyksen kaupunkiin, mutta siellä ei näkynyt enään muuta kuin liekkejä. Voittajat olivat sytyttäneet Lappeenrannan.

IV Luku.

Taistelun jälkeen.

Suotuansa hengähdysaikaa joukoillensa lähti Lascy elokuun 25 p:nä paluumatkalle Viipuriin. Wrangelin väestä ei näkynyt jälkiäkään. Kuten pirstaleet myrskyssä samosivat suomalaiset ja ruotsalaiset hajaantuneina ja neuvottomina pitkin erämaita, eikä Lappeenrannasta näkynyt muuta kuin suitsevia raunioita. Siellä samoinkuin tappotantereella oli elämän taistelu muuttunut kuoleman juhlalliseksi rauhaksi. Eikä mikään häirinnytkään tätä haudan hiljaisuutta, paitsi niiden suurten, mustien lintujen siipien humina, jotka ahnaasti iskivät kuolleisiin ja joiden kesken muutamia surevia naisia ja miehiä hiljalleen kulki etsien rakkaitansa. Ehkä voitaisiin kaatunut vielä pelastaa, ja vaikkapa ei, niin täytyihän ainakin toimittaa hänet vihittyyn maahan. Ne, jotka olivat löytäneet mitä etsivät, soutivat hiljalleen takaisin Saimaan yli tahi ajoivat likimmäiseen taloon tahi kylään, jossa ehkä olisi apua saatavissa. Kruunun kuormasto, joka kuljetti haavoitettuja Luumäelle päin, oli jo yöllä nähty, ja nyt liikkui toinen kuormajono sairaineen ja kuolevineen samalla tiellä. Pyrittiin Marttilaan, jossa leiri vielä oli koskemattomana, ja siellähän oli mahdollisuus saada mitä tarvittiin. Tärskyttävät rattaat ratisivat mäkiä alas ja ylös verisine uhreineen, joiden tuskia maan koleus monisti. Ajurit kyllä koettivat minkä voivat lieventää kurjuutta, mutta mitä siinä hyväkään tahto voi. Toiset haavoitetuista vielä tavoittelivat elämää, toiset rukoilivat kuolemaa, mutta vieläkin toisilla ei ollut tietoa elämästä eikä kuolemasta, vaan ainoastaan tuskista. Viimeisenä kulki puuantura-reki, jota ajoi Ulla nääntyneenä valvomisesta ja puuhista. Re'en toisella sivulla astui majurinrouva Sprengtport. Nuo kaksi naista olivat edellisenä iltana löytäneet majurin taistelutantereella likistettynä kahden hevosen väliin. Hän oli ollut tajutonna, mutta kuitenkin huomattiin elon merkkejä. Suunnattomilla ponnistuksilla onnistui näiden kahden saada hänet tänne saakka, ja nyt he viimeisin voiminsa pyrkivät eteenpäin. Rattailla heidän edellään makasi kaksi ruotsalaista ja Tapani. Taistelussa oli hän saanut monta haavaa, jotka kuitenkaan eivät estäneet häntä jatkamasta, kunnes hän sai rintaansa luodin, joka tarttui keuhkoihin. Vielä toivoi hän sittenkin jäävänsä henkiin, sillä tuskat eivät olleet kovia, jopa hän nukkuikin melkein lakkaamatta. Naiset niinikään toivoivat, sillä useimmilla Suomen miehillä oli ollut vaikeita haavoja, mutta olihan niitä sittenkin elossa. Marttilassa saataisiin kyllä apua, ja sitten on kaikki hyvä. Siihen luottaen puuhasivat naiset enimmän majurin ympärillä, jonka tila näytti arveluttavalta. Sprengtport kyllä eli, mutta harvoin oli hän silmänsä aukaissut, aina kohta taas sulkien ne äänetönnä. Nyt toki kuului heikko valittava ähky, joka ilmaisi, että sairas heräsi.