Samassa temmattiin ovi auki ja sisään astui kelmeä mies kasvojen piirteet vimmastuneina. Se oli Martti. Hänen katseensa kohtasivat ensiksi Ullaa.
— Elääkö majuri? kysyi hän kiivaasti mutta epävarmalla äänellä rouvalta, jonka hän nyt huomasi Tapanin vuoteen ääressä. Majurinrouva ääneti kääntyi häneen selin ja riensi estämään häntä pääsemästä majurin vuoteen luo. Nyt näki Tapanikin vastatulleen, tunsi veljensä ja ojensi hänelle kätensä. Martti riensi penkin ääreen, vaan ei saanut sanaa suustaan.
— Elätkö sinä Martti? kysyi kuoleva.
— Elän!
— Etkö ole haavoitettukaan? kysyi poika ihmeissään. Ei sieltä kai monikaan hengissä päässyt.
Martti katseli ääneti muuanne. Hän olisi toivonut olevansa kaukana täältä, mutta veli ei tahtonut päästää häntä.
— Kuinka on laitasi? kysyi vihdoin Martti käheällä äänellä.
— Huonosti, vastasi Tapani; katso, tuosta meni luoti sisään ja jäi rintaan niin etten voi hengittää, kyllä pian kuolen.
Martti ei kyennyt vastaamaan, ja hetken ajan vallitsi hiljaisuus.
— Sanovat että Maria elää, alkoi Tapani uudestaan. Sano hänelle terveiset. Täytin mitä lupasin.