* * * * *
Vuorokausi oli kulunut. Leirissä oli kaikki yhtä hiljaista, ja hiljaisesti elettiin majurinkin luona. Lakkaamattomia vaivoja olivat hän ja hänen hoitajattarensa kestäneet viimeisinä vuorokausina, eikä nyt auttanut muu kuin odottaa mitä tapahtuisi. Majuri makasi mökin ainoassa sängyssä, ja nyt nukkui hän levollisesti; olipa hän syönytkin hyvin. Tapanin vuode oli vastapäätä penkillä leveän muurin vieressä, siis näkymättömänä niille, jotka eivät astuneet edemmäksi huoneeseen. Majurinrouvan mielestä oli hän huonontunut, sillä ruokaa hän ei maistanut ja pari kertaa oli hänellä ollut pelottavia tukehtumiskohtauksia. Nyt hän makasi posket kuumeesta punottaen ja kiiltävät silmät kattoon tähdäten, eikä näkynyt tietävän mitään siitä mitä hänen ympärillään tapahtui. Kuumat sormet hapuilivat yhä rinnalta puoleksi avonaista paitaa, ja huulet liikahtivat ikäänkuin puhuakseen, mutta ääntä antamatta. Majurinrouva ja Ulla olivat vuorotellen nukkuneet ja istuivat nyt yhdessä pitkän pöydän ääressä pitkänseinän akkunan alla, valmistaen keitetyistä tuohista kääreitä haavoitetuille. Niin he olivat jo kauvan istuneet sanaa sanomatta. Tuon tuostakin silmäilivät he sairaita, mutta vaipuivat taas omiin ajatuksiinsa. Ullan mielessä häämöittivät hänen kaksi veljeänsä, molemmat sotamiehiä Kyminkartanon rykmentissä. Mutta ennen kaikkea ajatteli hän sitä, jolle oli uskollisuutta luvannut ja jonka omaksi hän olisi ruvennut, ellei sota olisi tullut väliin. Nuo kolme olivat kaikki pääkortterissa, eikä heistä kukaan ollut taistelussa. Niitä ei siis kukaan saanut sormella osoittaa eikä sanoa kavaltajiksi. Mutta jos oli perää kansan puheessa, niin olivat herrat pääsyyllisiä, ja sen kai sotamiehet tiesivät paremmin kuin kukaan muu. Miksi muuten Wrangelin väki olisi menetellyt niin kunniattomasti? Kauheata tuo oli, ja ehkä oli Yrjö Maununkin kauheata tuon vieraan talonpoikaisvaimon luona. Kuka kerkesi pienokaista hoitamaan kun oli omiakin ja kaikki tavarat olivat piilotettavat metsään. Ulla oli vähällä purskahtaa itkuun. Kun hänkin kärsi niin katkerasti, mitä sitten majurinrouva. Mutta mahtoihan tämä kurjuus olla Jumalan sallima, ja Hän auttaa kestämään sitä mitä emme omin voimin voi.
Majurinrouva puolestansa ajatteli levottomana menneitä ja tulevia aikoja. Mitähän tulevaisuus tarjoo? Majuri kyllä jää henkiin, sen hän huomasi, mutta mimmoiseksi? Ehkä raajarikoksi, joka ei voi hoitaa edes itseänsä. Vai palaako hän armeijaan entiseen kurjuuteen? Vieläpä kaikista pahinta, Buddenbrockin komennettavaksi, miehen, joka oli heidät häpeällisesti kavaltanut. Mutta olihan todennäköistä, että niin murtuneelle soturille kuin Sprengtportille annetaan virka-ero toisen nuoremman ja väkevämmän eduksi. Mutta millä sitten eletään? Virkatalo siirtyy jälkeläiselle, heillä itsellään ei ole mitään, ja vaikka hänen enonsa, vanha luutnantti Ulfsparre ei suinkaan kieltäisi heitä asumasta hänen tilallaan, niin kyllä se oli viimeinen keino. Ukolla ei ollut mitään liikoja, mutta vaikka olisikin, jaksaisiko Vilho Sprengtport kestää armoleivän syöjän kohtaloa? Entä hän itse? Voi joutua miehen ja lapsen kanssa taakaksi sukulaisille. Ei ikinä! Ehkä täytyisi hänen jättää Yrjö Maunu sinne, koska sekin olisi parempi kuin raahata häntä muassaan. Ei toki, lapsestaan hän ei luovu. Mutta jos oli tulevaisuus synkkä, niin ei nykyisyyskään ollut sen valoisampi. Lieneekö totta, että Buddenbrock on liitossa veljensä, venäläisen linnanpäällikön kanssa? Voi kauhua! Eihän silloin mikään urhous auta, ellei kuningas kutsu hänet pois. Mutta sitä taas eivät Hatut salli. Eikä ollut luottamista suomalaiseen armeijaan. Äärettömän häpeän alaiseksi oli se joutunut. Hirveä oli sota, mutta miehekkäästi oli se kestettävä. Niin hänen miehensä kyllä oli tehnyt, mutta hänen hämäläisensä ja ennen kaikkia Martti, josta majuri niin paljon piti ja joka oli saanut Marian rakkauden, hän oli pettänyt. Entä Maria? Tämä nuori, kaunis tyttö oli vankina, ehkä orjaksi myyty. Voiko enään enempää onnettomuutta ajatella? Isonvihan kauhut esiintyivät elävinä hänen mielikuvitukseensa. Mutta mitä tuulen ajama voi? Hervotonna risti hän kätensä.
— Kuinka makeasti majuri nukkuu, kuiskasi Ulla aavistamatta niitä synkkiä ajatuksia, jotka rouvaa ahdistivat Eilen en uskonut majurin enään nousevan, mutta nyt on toivoa.
— Oi, huokasi majurinrouva, kun luulin hänen kuolevan, tuntui elämä ilman häntä niin raskaalta, mutta kun nyt ajattelen, että hänen täytyy uudestaan kestää elämän koettelemuksia ja taisteluita, niin se minusta tuntuu yhtä kauhealta. Onni olisi hänelle, jos hän nyt saisi kuolla.
— Älkää semmoisia puhuko, kyllä Jumala auttaa majuria, lohdutti Ulla.
— Sen kyllä tiedän, ja minä siitä kyllä saan suurta lohdutusta, mutta majuri — hän saa kovat kokea.
Itkien lähti majurinrouva vaalimaan Tapania ja tarjoamaan hänelle vettä, ainoata mitä hän enään nautti. Hellällä kädellä vei hän lusikan Tapanin huulille, ja raitis vesi näytti tätä virkistävän, hän näkyi tuntevan rouvan.
— Tahdotko lisää? kysyi majurinrouva ystävällisesti.
— En, vastasi poika ja käänsi päätänsä paremmin nähdäksensä rouvan.