— Sanotaan hänen joutuneen vangiksi.
— Vangiksi, toisti majuri hitaasti, ikäänkuin ei olisi oikein käsittänyt. Entä hänen väkensä. Ja Maria?
— Vielä tiedetään hyvin vähän, vastasi rouva välttäen. Mutta Sprengtportin ajatukset selvenivät, hän tahtoi tietää kaikki, ja rouvan täytyi nyt ilmaista että ensin luultiin Marian päässeen pakoon, mutta nyt kerrottiin hänen joutuneen vangiksi.
Äkkinäinen kylmän värähdys tunki läpi majurin ruumiin. — Aja auringonpuolella, pyysi hän täristen.
Ulla totteli ja seisautti taas hevosen. Hetkisen aikaa oltiin ääneti ja majuri näytti levollisemmalta. Silmät sulkeutuivat ja hän makasi hiljaa kuin kuollut. Naisetkin seisoivat liikahtamatta, eivät tahtoneet häiritä häntä eikä ilmaista tunteitaan. Vievätkö nämät surut hänet hautaan?
Vihdoin tarttui Ulla ohjaksiin ajaaksensa eteenpäin. — Ei tässä viipyminen asiaa paranna, sanoi hän.
— Älä toki, pyysi rouva levottomana; ehkä majuri nukkuu. Ajaminen häiritsee häntä.
Mutta odottamatta ja voimakkaammin kuin ennen vastasi Sprengtport: — En nuku, mutta kuinka vastedes saatan kestää. Pettiväthän meikäläiset ilmeisinä kavaltajina?
— Voi, eipä tiedä sanoa mitenkä olikaan, kuiskasi rouva tuskastuneella äänellä. Älkäämme ajatelko sitä, Vilho. Ehkä Jumala vielä auttaa.
Hevonen rupesi taas liikkumaan, ja matkan vaivat ja tuskat saivat elämän surut kelmenemään hetken kalvavaan kurjuuteen verrattuina. Iltapuolella päästiin vihdoin Marttilaan. Siellä oli kaikki entisellään, niinkuin Wrangel oli sen jättänyt. Teltat kajastivat jo kaukaa kuutamossa, hevoset, tykit ja kuormasto katselivat niitä samoin kuin olivat katsoneet niitä lähtiessä, mutta ihmistä tuskin nähtiin. Eversti Lagerhjelm oli itse ratsastanut Buddenbrockia vastaan, kertoakseen hänelle Lappeenrannan hävityksestä, ja leiriä vahtiva miehistö samoili ominpäin saadaksensa näkijöiltä erikoistietoja onnettomasta tappelusta. Useaan telttaan oli jo sijoitettu sairaita ja kuolevia ja kauan kesti ennenkuin löydettiin sopiva tyyssija majurille. Syrjäinen mökki tarjosi vihdoin haluttua lepoa.