— En juossut pelosta, vaan sentähden kun herrat aikoivat pettää, niinkuin tekivätkin.
— Mitä hiidessä herrat teihin kuuluvat? Olisivatpa vaikka kymmenen kertaa tahtoneet myydä maan, niin olisi teidän pitänyt näyttää ettei se käy, niinkauan kun sotamies panee vastaan.
— Helppo sanoa, vastasi Martti puoleksi uhmaten. Mutta Löfving huudahti ankarasti:
— Jos olisitte tappaneet vihollisemme, mitä silloin kavaltajat olisivat voineet? Ei mitään. Suomalaisia rykmenttejämme tulee meidän nyt kiittää kaikesta.
Martti ei kestänyt isän katsetta. Hän loi silmänsä alas ja vastasi hiljaisesti: — Kaikki olisi käynyt hyvin, jos olisimme tietäneet, että Wrangel oli meidän puolellamme.
— No, kenenkä sitten puolella?
— Meillä oli todistuksia siitä, että herrat olivat pettureita, ja vähää ennen taistelua kuulin monen vannovan, että aiottiin heittää suomalaiset rykmentit viholliselle.
— Wrangel?! huudahti Löfving. Wrangel, joka on ollut päällikkönämme kymmenen vuotta; joka oppi suomea ymmärtääksensä sotamiestä; joka on pitänyt teitä omina lapsinaan. Se kunnon mies! Paholainenko teitä riivaa!
— Kyllä minä alussa puolustin Wrangelia, mutta —
— Älä syytäsi peittele! Jos olisit tahtonut puolustaa häntä, niin olisit seisonut siinä mihin hän sinut asetti, ja ellet olisi ollut tolkuttomana, niin olisit sanonut: älkäämme ajatelko herroja, niitä on vaan joku satanen, mutta meitä on monta tuhatta, ja Jumala on meidän puolellamme. Jos suuret tahtovat helvettiin, niin menkööt, mutta me emme seuraa. Semmoinen olisi joltakin kuulunut.