— Niin, rakas Löfving, vastasi Sprengtport, katsellen hänen ohitsensa
Marttia, joka arastellen ja isän näkemättömänä viipyi uunin ääressä. —
Kuka olisi voinut semmoista ajatella?
— Toisin käy kuin luullaan, jatkoi Löfving kiihtyneenä, hitaasti laskeutuen istumaan vuoteen syrjälle. Muistan sen yön, jolloin juoksin hänen kanssaan erämaassa. Lienee jo noin 20 vuotta siitä, sillä Martti oli viiden, kuuden vuoden vanha. Oli niin kylmä, että tähdet säkenöitsivät, ja riisuin takkini kietoakseni sen hänen ympärilleen, kun hän muutoin olisi paleltunut kuoliaaksi. Mutta nyt kadun. Parempi olisi ollut, että hän olisi kuollut pakkaseen tahi palanut muiden lasten kanssa. Silloin olisi tämä jäänyt tekemättä.
— Et saa niin puhua, Löfving. Se on suuri synti.
— Se synti ei ole minun, hänen se on. Mutta ei ole vielä kaiken loppu. En saa syödyksi enkä nukutuksi ennenkuin saan ne kaikki käsiini, ja ellen kaikilta katkaise niskaa, niin ainakin Martilta.
— Jos aijotte tappaa minut, niin tehkää se, huusi Martti astuen Löfvingin eteen. Tämä ponnahti ylös, silmät salamoivina ja uhkaavana kuin ukkospilvi, mutta samassa hän huomasi Tapanin kelmeät kasvot. Tuon niin rauhaisasti lepäävän pojan näky vaikutti kuin asetta riistävä isku kiihottuneeseen isään. Hänen uhkaava käsivartensa vaipui alas, kun hän lähestyi muurin vieressä olevaa vuodetta. Hetkisen seisoi hän hiljaa selkä käännettynä toisiin, mutta he näkivät hänen nostavan käden silmilleen ja sitten pyyhkivän hiussuortuvat Tapanin otsalta. Hän painoi Tapanin silmät umpeen, veti paidan kokoon rinnan päälle ja lausui vihdoin: — nyt on hän suorittanut tehtävänsä. Hänen on hyvä siellä missä hän on. Hän kaatui nuorena kuninkaan ja isänmaan puolesta. Uskon, että Jumala on hänelle armoinen.
— Sinulla on vielä poika, huomautti Sprengtport, joka levottomuudella odotti vastaista kohtausta.
Löfving syöksi silmänsä Marttiin, joka seisoi siinä kalpeana mutta lujassa ryhdissä.
— Rohkenet siis näyttäytyä, lurjus! ärjäsi hän uhkaavasti.
— Jos tahdotte tappaa minut, niin tehkää se. En pelkää kuolemaa.
— Miksi siis juoksit, kun tosi oli edessä?