Marian kohtalo nosti levottomuuden kuumeen tuon heikon miehen poskiin, mutta kun hän ajatteli kuinka monasti ja ihmeellisesti Jumala oli häntä itseään auttanut, virisi hänessä toivo, että sama taivaallinen suojelus tulee rakastetun lapsenkin osaksi, ja näiden muistojen viihdyttämänä pysyi hän hiljaisena ja liikkumattomana kuin nukkuva. Martti oli hänelle kyllä vielä rakas, mutta vaikea oli häntä nähdä.
Martti vetäytyikin Tapanin vuoteen puoleen, ettei häiritsisi, ja kun
Sprengtport vihdoin avasi silmänsä, näki hän avoimen oven kautta
Löfvingin nopein askelin astuvan suoraan mökkiä kohti.
— Tuolla tulee isäsi, sanoi majuri. Oletko häntä tavannut sen jälkeen?
— En.
Kaihtien nojautui Martti uunin taustaa vastaan, niin että hän oli osaksi kätkettynä kun isä astui sisään.
Löfvingin puku oli revitty, veren ja lian tahraama. Pää ja vasen käsivarsi olivat kääreissä, mutta ryhti oli tarmokas ja uljas kuten ainakin. Hän ei näkynyt huomanneen poikaansa, mutta kun Sprengtport ojensi hänelle kättä, lensi ilon hohde noihin tylyihin kasvoihin.
— Majuri siis elää, Jumalan kiitos, huudahti hän rientäen vuoteen ääreen.
Sprengtport synkistyi. — Sitä olisit voinut sanoa jos olisin saanut kuolla. Mitä elämä on ilman kunniaa?
— Teiltä, majuri ei kukaan voi kunniaa riistää, mutta huonon palkan olette saanut kaikesta siitä hyvästä mitä olette tehnyt tuolle koiralle. Sitä en ikinä voinut ajatella, enkä siihen mitään voinut.
Nämä viimeiset sanat lausuttiin tuskalla semmoisella, jota harvoin jos koskaan oli nähty tuossa murtumattomassa sississä.