Viimeinenkin elonväri katosi Martin kasvoista, ja hän vastasi koleasti:
— Minun puolestani teidän ei tarvitse enään hävetä.
— Mitä siis aijot tehdä?
— Lähden, enkä ikinä palaa.
— Ei se auta, sanoi Löfving ankarasti, vaan tyynemmällä äänellä.
Parempi on jäädä ja vast'edes taistella kahden vertaisena.
Martti loi katseensa alas. — Ken meistä palaa armeijaan, se ammutaan.
— Ei toki jos minä takaan teidän puolestanne, ja sinun puolestasi voin luvata, vai kuinka?
— Voitte, niin totta kuin Jumala elää. Mutta ette myös saa minua kirota.
— Mikä tässä auttaa muu kuin anteeksi antaminen. Mutta, jatkoi kapteeni osoittaen majuria, tässä on sulla vielä lasku suorittamatta.
Martti silmäili majuria rukoilevasti, mutta tämä vastasi vakavasti: — Sinä puhut paljasta pahaa päälliköistä, eikä todistuksena ole kuin tyhjät sanat. Kaiketi sinä siis olet nähnyt paljon huonoa ja petollista upseeristossamme, semminkin minussa, sillä toisin tätä ei voi selittää, kun sinä kerran olet kasvatettu minun talossani.
— Ei, ei! teitä ei kukaan ajatellut, huusi Martti pontevasti, ikäänkuin viskaten päältään raskaan taakan, mutta Sprengtport keskeytti hänet: — Minä kaiketi olen antanut aihetta ensimmäisiin huhuihin armeijassa.