— Ette ikinä! Ei yksikään mies ole ajatellut pahaa teistä eikä alemmasta päällystöstä. Ensimmäiset epäilykset sai itse Buddenbrock aikaan Lappeenrannassa, sitten kuulivat jotkut meidän komppaniiamme miehet ruotsalaisten upseerien riitelevän muutamista pitäjistä Karjalassa. Sanoivat että parooni Leijonhufvud jo aikoja sitten oli luvannut ystävilleen taloja ja metsiä siellä. Sitten tuli ensimmäinen kuriiri Marttilaan, se sama joka perjantaina toi Buddenbrockin viestit Wrangelille, ja hän uskoi meille ettei pääkortteerissa kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt. Itse kuulin hänen sanovan, että Myllykylässä kaikki tiesivät vaaran lähestyvän, mutta korkeat herrat eivät olleet tietävinään. Sitte tuli lauvantaina toinen kuriiri, ja hän sanoi, että herrat vaan tahtoivat viivytellä. Sen sijaan että olisi pitänyt käskeä lähtöön, heittivät he arpaa siitä kuka enemmän voittaa, ja silloin me ajattelimme että Wrangelin ei auttanut muu kuin tehdä mitä käskettiin, vaikkapa vastoin tahtoansakin.
— Te aasit, huokasi Löfving. Semmoiseenko roskaan te perustitte liittonne?
— Ei niinkään roskaan! Kun naiset Marttilassa saivat Wrangelin sydämmen heltymään, tiesimme, että häneen saatoimme luottaa, ja kun sitte Lappeenrannan torilla kuulimme puheenne, päätimme taistella viimeiseen mieheen. Moni halusi Herran ehtoollista voidaksensa kuolla rauhassa, mutta sitä ennen tuli taas sanansaattaja pääkortteerista. Hän oli yksi niistä, jotka olivat kuljettaneet kauppakirjoja Buddenbrockin ja hänen veljensä välillä, ja hän tunnusti itse julkisesti syntinsä. Huhu siitä lensi miehestä mieheen, ja me vannoimme pelastaa mitä pelastettavissa oli.
Raskas huokaus nousi Sprengtportin rinnasta. Mitä tuli hänen tähän sanoa? Niinkuin Uria muinoin lähetettiin kuolemaan, niin oli Buddenbrock nyt kavaltanut Wrangelin. Miksi siis murjoa noita nuoria eksyneitä ja epätoivoisia? Eikö tämän kurjuuden alottaja itse ollut ensin saatettava edesvastuuseen? Millä tavalla Buddenbrock koskaan voisi puhdistaa itseänsä ja puolustaa mitä hän nyt oli tehnyt. Ajatus tästä hirveästä kavalluksesta kiihdytti kuumetta majurin suonissa, ja kun rouva Sprengtport samassa astui huoneeseen, näki hän ettei hänen miehessään enään ollut äskeistä toivoa herättävää tyyneyttä. Hän huomasi niinikään, että Martille oli suotu armoa, mutta itse hän ei voinut poistaa sitä ylenkatsetta, jota hän tunsi kaikkia kavaltajia kohtaan. Martti ymmärsi, ettei majurinrouvan luja luonne sallisi hänen antaa anteeksi, ja tämän varmuuden painostamana lähti hän ääneti huoneesta.
* * * * *
Se arvelu, että Marttilassa ehkä saataisiin tavata omaisia ja kuulla jotakin Lappeenrannan tapauksista, oli houkutellut sinne joukon talonpoikia, ja olipa siellä muutamia taistelusta paenneitakin. Vihdoin saapui taas uusi kuormasto kuljettaen sairaita. Kun kansajoukko näki näitä haavoitettuja ja kuolevia ja kuuli huhua kavalluksesta, muuttui sen syvä tuska katkeruuden vimmaksi. Pakolaiset, jotka tahtoivat peitellä omaa häpeällistä menettelyään, kaasivat öljyä tuleen syyttämällä yksinomaan Buddenbrockia ja hänen väkeänsä. Siinä nyt oli talonpoikia, suomalaisia sotamiehiä ja rakuunoita, jotka yhdessä purkivat vihansa armeijaa, vaan semminkin Buddenbrockia ja hänen herrojansa vastaan. Puhuttiin kirjevaihdosta pääkortteerin ja Viipurin välillä. Syytöksiä sinkoili kaikilta tahoilta ja kaikkia vastaan. Olisi kyllä Myllykylästä jouduttu Lappeenrantaan, jos vaan todellakin olisi tahdottu. Mutta hevosia ei pantu hakemaan laitumelta, vaikka ne olivat hajallaan suurilla aloilla; valmistettiin matkaeväitä, vaikka sotamies kyllä olisi ollut tyytyväinen leivänpalaseen ja tupakkaan. Lopputuloksena oli, että kavaluutta oli harjoitettu ja Buddenbrock oli kaikkeen syyllinen.
Mutta talonpoikien toivo tavata täällä omaisiansa oli pettänyt; ei yksikään onnistunut löytämään etsimäänsä. Ainoa surkea varmuus oli, ettei yksikään heistä ollut kestänyt taistelussa. Mihinkähän erämaan kolkkaan he nyt kätkenevät itsensä ja häpeänsä?
Jo rupesi päivä kallistumaan iltapuolelle, ja oltiin lähtemäisillään kukin kotiinpäin. Mutta ei, ei vielä. Tuolla kaukana tiellä näkyi outoja ratsastajia. Keitä he lienevät?
Kenraali Buddenbrock! Tunnen hänet, ilmoitti eräs vanhanpuoleinen talonpoika. Hän oli tuonnoin kyydinnyt samaa herraa ja silloin saanut tietää kuka hän oli.
Tämä odottamaton kohtaus sai kaikki valitukset vaikenemaan, eikä tehnyt kenenkään mieli lähteä. Tahdottiin nähdä omin silmin tuota valapattoista kavaltajaa, joka lähestyi niin uljaana, nyt kun hänen apuansa ei enään tarvittu. Miksi hän nyt tuli? Ehkäpä tavataksensa täällä venäläisiä ystäviänsä! Vai tuliko hän uskotellaksensa ihmisille että hän oli syytön? Mutta sepä ei onnistu. Kyllä tiedettiin mitä miehiä pääkortteerin herrat olivat. Mitä turmiota tämä päällikkö olikaan tuottanut maalle! Hänelle ei koskaan anneta anteeksi.