— Paroonin palvelija odottaa vastausta, sanoi kapteeninrouva levotonna.
Neiti kai ottaa vastaan?
— En, en! Meidän luoksemme älköön hän tulko koskaan. En tahdo nähdä häntä.
Rouva Löfving hämmästyi. Se vastaus käynee heille kalliiksi. Marian piti ajatella linnan herran valtaa ja sitä hyvyyttä, jolla heitä oli kohdeltu. Ellei neiti itse antaisi aihetta ikäviin rettelöihin, ei heille mitään pahaa tapahtuisi. Parooni oli varmaan kunnon mies, tätä paitsi he voisivat häneltä saada kuulla jotakin ruotsalaisesta Suomesta. Se vihdoin vaikutti, ja Maria antoi vastauksen, että parooni oli tervetullut. Palvelija oli tuskin lähtenyt, kun Maria jo katui ja koetti huutaa häntä takaisin, mutta mies oli jo herransa luona.
Aavistamatta tätä vastenmielisyyttä tuli Buddenbrock sisään ja astui Mariaa kohti lyhyesti tervehdittyänsä Leenaa. Valkonen Arkangelogorodin univormu sopi hyvin hänen kauniille kasvoilleen ja lisäsi suurten, sinisten silmien loistoa. Sinä hetkenä näytti hän kolmenkymmenvuotiaalta. Teeskentelemättömällä sydämmellisyydellä tarjosi hän kättä sanoen: — Ette tunne minua, neiti Sprengtport, mutta minä tunnen teidät. Tiedän että olette Vilho Sprengtportin, ikimuistettavan kumppanini tytär.
Maria oli varustanut vastaukseksi kovia ja katkeria sanoja, mutta tuo odottamaton tervehdys sai hänet mykäksi, ja odottamatta vastausta jatkoi Buddenbrock:
— Ette ymmärrä minua. Huomaan ettette tiedä missä kiitollisuuden velassa olen isällenne. Hän pelasti minut kun taistelimme Puolassa. Hän teki muutakin. En ole sen koommin tavannut häntä, enkä ole voinut kiittää saatikka palkita häntä, mutta sen teen teidän kauttanne.
Maria ei vastannut nytkään, mutta hän loi ylös raukean katseensa ja unohti lujan päätöksensä saada tuo inhottava mies ovesta ulos. Rouva Löfving, joka oli pysynyt syrjässä, kiitti Jumalaa että tuo pelätty kohtaus oli niin onnellisesti luonnistunut.
— Elääkö isäni? kysyi Maria vapisevalla äänellä.
— Elää. Tänä aamuna sain siitä tiedon kenraali Kindermanin kirjeessä.
Marian ruumiillinen heikkous teki hänelle mahdottomaksi pidättää kyyneleitään. Buddenbrock ei häirinnyt häntä, hän istui liikahtamatta silmät luotuina alas, mutta kun Maria oli toipunut, jatkoi hän: