— Olen suuressa kiitollisuuden velassa teillekin, neiti Sprengtport. Se hyvyys, jolla te hoiditte meikäläisiä sairaita ja kuolevia Valkjärvellä, on aina oleva poikkeuksena, ehkäpä ilman vertaista, kun ajattelee, että olitte yhtä laupias vihollisille kuin omille maanmiehillenne.
Haihtuva puna leimahti Marian kalpeille kasvoille, ja kyyneleet olivat taas puhkeamaisillaan, mutta hän pidätti ne ja vastasi tyynesti: — Elämäni surut ovat muuttaneet minua. Ne ovat minulta paljon riistäneet, mutta paljon antaneetkin. Olin tulemaisillani raivottareksi, mutta Kaikkivaltias armahti minua ja opetti minua ymmärtämään sekä vihollisen että ystävän kärsimyksiä. En tahdo noita ajatella, jatkoi hän väristen ja kääntyi pois.
Parooni huomasi, ettei hän tällä kertaa jaksanut enempää. Hän nousi lähteäksensä, eikä Maria pyytänyt häntä viipymään, mutta antoi hänelle luvan tulla toistekin. Ja Buddenbrock tulikin yhä useammin, mikäli Marian voimat lisääntyivät. Hän näytti huvitetulta Marian seurasta pitkinä syysiltoina, ja Maria kuunteli mielellään vanhaa ja uutta, mitä tämä kokenut mies tiesi kertoa. Semminkin olivat hänelle mieluisia nuo tarumaiset seikkailut Kaarlo XII:nen sotaretkillä Venäjällä, joissa kenraali oli ollut mukana. Siten tutustui hän moneen ihmeelliseen urotyöhön, mutta myös noihin mielettömiin yrityksiin, jotka vihdoin veivät Ruotsin perikadon partaalle. Onneton sota, mutta semminkin Itämeren maakuntien luovuttaminen Venäjälle oli saanut Buddenbrockin vannomaan uskollisuuden valan tsaari Pietarille, koska hän ei tahtonut jättää isiltä perittyjä maatilojaan Liivissä. Hänen veljensä, Kaarlo Maunu, toivoi sitä vastoin paljon Ruotsista ja tulevaisuudestaan siellä. Siten olivat veljet eronneet.
Maria puolestaan kertoi kotoisista oloistaan, isästään, äidistään ja äitipuolestaan, isän monista huolista ja veljien menestyksestä, mutta Martista ei sanaakaan. Vihdoin tulivat puheeksi myös Lappeenrannan onnettomat päivät, ja Maria kertoi kuinka Attila ja ruhtinas Mirowitsh olivat hänet pelastaneet. Sen parooni näkyi tietävän. Attila olikin hänen sihteerinsä ja kunnon poika, sanoi hän. Marian kysymykseen, oliko Buddenbrock kauan tuntenut hänet, vastasi tämä, että heidän tuttavuutensa oli kaukaisilta ajoilta, mutta että he enimmäkseen olivat eläneet erillään. Buddenbrock oli joskus ollut tilaisuudessa avustamaan Attilaa, ja siitä saakka saattoi hän olla varma Attilan mieltymyksestä. Ruhtinas Mirowitsh oli tunnettu hyväksi ja kelpo mieheksi, vaikka jotensakin itsepintaiseksi. Attila ja hän olivat olleet ystäviä monet vuodet.
Ruotsin ja kotimaan kohtalo oli kuitenkin ennen kaikkea Marian mielessä, mutta sitä tarkoittaviin kysymyksiin ei Buddenbrock antanut mitään vastausta. Ei hän tiennyt mitään lohduttavaa rouva Löfvinginkään murheille, eikähän voitu pyytääkään, että venäläisellä päälliköllä vihollismaassa olisi tietoja kaikesta. Mitä Buddenbrock sodasta ajatteli, se oli ja jäi arvoitukseksi, sillä semmoisiin kysymyksiin hän aina vastasi yleisillä puheenparsilla. Mutia ainakin saattoi parooni kertoa, millä tavoin hän oli saanut tietoa kurjuudesta Valkjärvellä. Itse oli Maria luullut, ettei sikäläisiä kukaan muu ajatellut kuin Jumala. No niin; parooni todellakaan ei tietänyt asiasta mitään ennenkun Attila oli hänelle siitä kertonut. Krasnatshuck oli hänelle ilmoittanut, että joukko naisia ja lapsia oli toistaiseksi sijoitettu venäläiseen Suomeen, ja tutkittuansa oli hän vihdoin päässyt Marian jälille. Vasta silloin oli Buddenbrock saanut tietää, että Vilho Sprengtportin tytär oli vangittu Lappeenrannassa. Hän piti velvollisuutenaan huojentaa Marian oloa, ja raivoava rutto saattoi Buddenbrockin veren kuohumaan, kun sen kautta oli menetetty yhtämonta ihmishenkeä kuin itse taistelussa. Ja minkä tähden? huudahti hän. Tietysti sen tähden, että voittoja luullaan voitettavan kerskauksilla, uhkauksilla ja suurella äänellä. Mutta huolenpitoa ja järkeä, mistä sitä tavataan? Totta tosiaan ei missään, jos en ota lukuun Wrangelia. Mitä hänestä kerrotaan se osottaa kuntoa. Veljeni toimia arvostelemaan olen jäävi.
Maria katseli tuota kiivasta miestä hämmästyneenä ja paheksumalla.
— No niin, pieni ystäväni, jatkoi parooni. Tunnen varsin tarkoin kaikki ne uljaat urostyöt, joita Ruotsin ritaristo ja aateli suoritti viime valtiopäivillä. Mutta toistaiseksi eivät ne ole muuta kuin tuulenpieksämistä. Tunnen myös Ruotsin vihan Venäjää vastaan. Se on vanha, mutta huippuunsa se ei ole vielä kohonnut, sillä tähän saakka he ovat ylönkatsoneet mutta vast'edes tulevat pelkäämään Venäjää.
Tuska ja harmi ajoi veren Marian poskiin, mutta hän oli vaiti. Kaikesta tästä tuli kiittää Hattuja, sillä heillä oli suuria sanoja, ja he olivat saaneet Ruotsin pulaan. Mutta uhriksi jää Suomi eikä Tukholma.
Buddenbrock huomasi Marian alakuloisuuden ja katui sanojansa. — Älkää uskoko, sanoi hän, että tuomitsen kaikki samoin. Tiedetään varsin hyvin rajan tällä puolella, että järkevät Ruotsalaiset ja Suomalaiset kammoksivat sotaa, mutta —, parooni kohautti hartioitaan ja nousi. Hän oli vastoin tahtoaan joutunut alalle, josta oli paras palata. — Jos olen pahoittanut teitä, pyydän anteeksi, sanoi hän. Ei pitäisi koskaan puhua politiikkaa muutoin kuin miekka kädessä.
— Oi, huudahti Maria, tahtoisin kuulla paljoa enemmän Ruotsista, vaikka toisilla sanoilla.