Attila. Ne olivat lapsuuteni ainoa ilo. Semmoista ei unhota. Tässä, näette, näiden pensaiden alla löysin kiiltomatoja kesäyönä ja tällä paadella sulatti aurinko ensimmäiseksi lumen keväällä. Kun silloin puolanvarret tulivat näkyviin, luulimme me lapset suven tulleen. Tuolla rinteellä noukimme myöhemmin mustikoita ja vadelmia.
Maria katseli tauluja kauan ja miettivästi. Taas tarjosi hänelle Attila lehden. Siinä oli pieni kirkko tuuheiden puiden ympäröimänä, sen vieressä hautausmaa, jonka matalan kiviaidan yli näkyi ruohoisia kumpuja ja puuristejä.
Attila. Tunnetteko tätä paikkaa.
Maria. Sehän on — oi Jumala! — Lappeenranta.
Attila ojensi hänelle taas lehden: — Entä tämä talo.
Maria. Onhan se Löfvingin talo Lappeenrannassa. Ihan näköinen ja lisäksi tuo suuri pihlaja ja metsäruusupensas akkunan alla. Olette sen maalannut täydessä kukassa, vaikka kukat jo aikoja sitten olivat varisseet kun olitte siellä.
Attila. Minulle tarjosi elämä sinä päivänä ruusuja ja kuvasin ne okaineen päivineen. Tämän akkunan edessä näin teidät ensi kerran. Muistatteko sitä?
Maria. Varsin hyvin muistan.
Maria tarkasti tauluja äänettömänä, ja vähitellen ilmaantui hänen kasvoihinsa taas tuo jäykkä piirre, jonka surut olivat niihin kaivaneet. Sairaus oli poistanut näitä viivoja, mutta muistojen elpyessä esiintyivät ne uudestaan. Äsken niin eloisa puhelu taukosi, eikä kummassakaan tuntunut halua sen jatkamiseen. Vihdoin lausui Attila: — Olisin iloissani, jos tahtoisitte pitää nämät vähäpätöiset kuvaelmat muistona yhdestä, joka mielellään tahtoi ilahuttaa teitä ja pitää teitä ystävänä — eikä vihollisena.
Maria ei vastannut.