— Tiedän varsin hyvin, jatkoi Attila, että kyhäykseni ovat arvottomat, mutta tulin ajatelleeksi, että joskus tahtoisitte nähdä niitä paikkoja, joita ne kuvaavat.
Maria. Ehkä on näillä lehtisillä yhtä suuri arvo teille kuin minullekin. Olisihan suurta kiittämättömyyttä, jos riistäisin teiltä sitä mitä pidätte rakkaana.
Attila. Älkää moista puhuko! Kuvat ovat teidän, jos tahdotte ne ottaa, ja se ilahuttaisi minua enemmän kuin uskottekaan.
Maria. Jakakaamme. Te pidätte toisen, minä toisen.
Attila punastui ilosta. — Olkoon tahtonne mukaan. Kummanko suvaitsette ottaa?
Maria siirsi kuvat hänelle. — Valitkaa itse. — Attila tarttui lähimmäiseen. — Minulle on mieluisempi Löfvingin talo.
— Ja minulle on Lappeenranta suuremmanarvoinen. Kiitos! — Hän katsahti kiitollisena ylös. Ystävyyden aurinko oli sulattanut jäykät piirteet.
Rouva Löfving, joka ääneti istui rukkinsa kimpussa, loi ihmetteleviä katseita nuoriin pöydän ääressä. Maria huomasi sen ja nousi.
— Tahdotteko nähdä? kysyi hän, näyttäen kuvia Leenalle. Kapteeninrouva otti ne, mutta kalpeni. Kirkko oli poissa, kodit tuhkana ja maa hurmeinen. Liikutettuna jätti hän taulut takaisin, pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi nöyrästi: — Herra tarkoittaa kai jotakin näillä suruilla, vaikka emme sitä käsitä, sillä yksistään ihmisten tekoa tämä ei ole. — Ja niin sanoen istuutui hän taas työnsä ääreen.
Maria katseli tauluja uudelleen ja sanoi vihdoin: — Te maalaatte niin kauniisti. Missä olette oppinut?