— Ensi alkeet sain Reichenbergiltä. Hän piirusti hyvin. Sotakoulussa piirustimme niinikään, mutta sitte sain yksityisopetusta.
Attila veti esiin pienen kirjan, joka oli nidottu ruskeaan nahkaan ja etukansi painettu kultaisilla kirjaimilla ja koristeilla. — Tässä on vielä muisto, joka ehkä huvittaa teitä.
Maria otti kirjan ja luki: »Rukous kirja.» Hän avasi kannen ja käänteli suurilla kirjaimilla painettuja karkeita lehtiä. Tummasta, kuluneesta paperista huomasi hän, että kirja oli vanha.
— Onko tämä omanne? kysyi Maria.
— On, se on ainoa mitä minulla on Suomesta ja siltä kansalta, johon ennen kuuluin.
Maria pyysi häntä kertomaan ainakin jotakin lapsuudestaan. Hänen elämänsä kohtalot tuntuivat niin oudoilta.
Attila kokoeli kuviansa ja kertoi sen ohessa:
— Siksi kunnes kenraali Reichenberg otti minut, olin elänyt suomalaisten naisten ja miesten parissa Wolgan rannoilla. Olimme sotavankeja vieraassa maassa ja meitä vartioittiin, mutta kasakat olivat lempeät meille lapsille ja semminkin minulle, jonka he näkivät kuusivuotiaasta kahdentoista vanhaksi. Kaikkia meitä pidettiin työssä, mutta se ei minua rasittanut, ja halukkaasti kuuntelin vanhempien vankien kertomuksia sodasta ja heidän kohtalostaan ennen vankeuteen joutumista. Illoin lauloimme virsiä, runoja ja muita kotimaan lauluja, puhuimme Jumalasta ja kotimaasta. Suomea he rakastivat yli kaiken maan päällä. Se, joka ei ole ollut muassa, se ei voi käsittää, kuinka lohduttavaa näiden murheellisten oli huojentaa sydäntänsä lauluilla. Moni oli valmistanut itselleen kanteleen, ja vanhat sanoivat, että kun he kuulivat kielien äänen, tuntui se tervehdykseltä Karjalasta, maasta, jota he eivät ikinä voineet unohtaa. Sinne takasin ja siellä hauta, se oli heidän kiihkein toivonsa. Tuo kaikki oli minullekin rakasta, mutta sen täytyi jäädä, kun Reichenberg vei minut muassaan.
— Käsitän teidän surunne! huudahti Maria myötätuntoisesti.
Attila. Ajattelen viimeistä päivääni Wolgan luona, ja sitä mitä sitten seurasi. Katkeralta tuntui minusta eroaminen ystävästäni, mutta se kääntyi kuitenkin onneksi, sillä vähän sen jälkeen oli aikomus lähettää meidät mikä mihinkin kruununtiloille ja pidättää meidät siellä ainiaaksi.