Maria. Orjina?
Attila. Niin, semmoisiksi useimmat jäivät. Minutkin oli jo ostettu, mutta Reichenberg vapautti minut. Hyvästijätön tuska lähtiessäni koski syvästi vanhuksiin. Kahdeksankymmenvuotias ukko laski siunaten kätensä pääni päälle ja antoi minulle tämän kirjan, vaikka se oli hänen ainoa lohdutuksensa. Hän oli saanut sen kornetti Hornilta, ja siitähän oli opettanut minua lukemaan. Katsokaa; nämät kirjaimet ovat leikatut puuhun ja sitten painetut paperille. Ajatelkaa mitä taitavuutta tarvittiin, jotta joka sana saataisiin selväksi.
Kyllä oli Maria kuullut isänsä puhuvan näistä kirjoista. Isä oli itse kääntänyt useita rukouksia suomeksi, mutta kannet kai eivät olleet siltä ajalta? Ei, ne oli Attila teettänyt Nyrnbergissä. Tuo pieni kirja oli, jos mahdollista, säilytettävä hänen kuolemaansa saakka. Se oli lohduttanut niin monta, ennenkun se joutui hänelle, ja ehkä lohduttaa vastakin.
Marian kysyttyä, onko hän aina lukenut näitä rukouksia, vastasi Attila, että kyllä oli hänen nuoruudessaan aikoja, jolloin hän halveksi kaikkea rukoilemista. Hän oli joutunut ihmisten pariin, joista kaikkinainen uskonto oli pappiskavaluutta, mutta vallan ja rikkauden saavuttaminen kaikki kaikessa. Kunnia ja omatunto siinä ei saanut tulla kysymykseenkään. Samaan aikaan saapui Mainziin ruhtinas Dmitri Mironovitsh. Hänen vielä lapsena ollessa oli hänen koko perheensä karkoitettu Siperiaan. Ruotsalaisten upseerien siellä avaamaan saksankieliseen kouluun oli Dmitri ja hänen veljensä pantu oppilaiksi, ja siellä he olivat tutustuneet pyhään raamattuun. Siellä kylvetty siemen oli kauniisti orastanut ja kasvanut veljien sydämmissä. Yhä vielä oli Dmitri hartaasti uskonnollinen ja vaikutti Attilaan tavalla, joka palautti häneen lapsuuden uskon, josta hän ei tahtonut Jumalan avulla, enään luopua. Silloin oli Attila sidotuttanut pienen rukouskirjansa, joka nyt oli hänelle rakkaampi kuin koskaan.
Maria. Tämäkö mielenmuutos saattoi teidät takaisin tänne?
Attila. Elämän vaiheet ja Jumalan johto sen vaikuttivat. Parooni Buddenbrock ei tietänyt Reichenbergin kuolemasta ja tuli häntä tapaamaan, sillä he olivat lankoja. Hän tarjoutui hankkimaan minulle paikan Venäjän armeijassa, mutta se ei miellyttänyt minua. En voinut myöskään jäädä silloiseen kotiini. Maailma on kyllä avara, mutta minulle ei näkynyt siellä olevan sijaa ja niin kävi, että nyt olen täällä.
Suru silmissä loi Attila katseen Mariaan, joka kalpeana istui häntä kuunnellen, ja silloin heidän katseensa sattuivat yhteen.
Maria luuli ymmärtävänsä mitä hän ajatteli ja muisti niitä kovia sanoja, joilla hän oli Attilaa loukannut. Sana »anteeksi»! liiteli jo hänen huulillansa, mutta ujouden tunne pidätti häntä. Vihdoin kysyi hän vienosti: — Olihan se joku meidän lauluistamme, joka palautti teidät tänne; eikö niin?
Attila. Niin oli. Se ilta tuntuu minusta vielä unelmalta. Aurinko sammui vähitellen ja kuu teki nousua, kun minä seisoin palatsin akkunassa katsellen ulos. Ette tiedä, mitä on olla maailmaan viskattuna. Minä sitä olen kokenut, mutta en koskaan niin katkerasti kuin sinä iltana. Oi, sinä isäni maa, sinun kauneutesi syttyi sielussani! Kuinka sinä vedit sydämmeni puoleesi!
Marian silmät säteilivät yhä suuremmalla hohteella. Se sointu ja katse, joka noihin sanoihin liittyi, oli hänelle ihan uutta. Hän ei ollut sellaista ennen nähnyt eikä kuullut, mutta hän ymmärsi sen hyvin.